tiistai 28. helmikuuta 2017

On maa


On maa,
johon unten jäljet katoaa.
Lähemmäs sitä askeleeni vie
jokainen tie.
Min täällä menetin, sen löydän sieltä,
mi täällä soperrusta, selvää kieltä
on maassa, missä harha hajoaa.
On siellä toivo totta, turhaa pelko,
salasta himmeimmästä kirkkain selko,
ja syvin tuska enin lohduttaa.
Kas, kyyneleet
nuo, joihin ovat kummunneet
poveni katkeruus ja raskaat surut,
on vuorilähde, josta voimaa juon.
Jos tuon ma sinne halvan rakkauden murut,
käsiini jalokiviaarre jää, mi kimmeltää.
Ja vainajat
säteillen siimeksessä kulkevat
– oi ikävöity, vastassani lienet.
Ma tartun käteen, jok’ on kylmennyt,
nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan.
On maa, johonka kaikki polut katoaa.
Ken siellä on, ei katso heijastusta,
mi meitä valaisee, kun tie on musta.
Hän katsoo silmiin itse Olevaa.
On Rauhan maa.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Iloa, rauhaa ja vapautta

Viime aikoina olen miettinyt, minkälaista hengellistä polkua olen elämässäni kulkenut. Olen juuri alkanut kirjoittaa kandidaatintutkielmaa, jonka aiheena on äiti Teresan Jumalan poissaolon kokemus. Ehkä äiti Teresan kaltaisen modernin ajan pyhimyksen moninaisen elämän tutkiminen on saanut minut miettimään myös omaa elämääni ja hengellisyyttä. 

Viimeiset puolitoista vuotta Jumalan kanssa oleminen on ollut minulle hirvittävän helppoa. Tämä herättää minussa joka kerta aihetta miettiessäni valtavaa kiitollisuutta, sillä lukiovuodet sain kärsiä jatkuvasta hengellisestä kriiseilystä. Oikeastaan tuntuu, että suuren osan elämästäni olen ollut hengellisessä erämaassa, ja kokenut Jumalan läsnäolon vasta viime vuosina. Välillä tuntuu, että nykyään saatan olla muiden silmiin jopa ärsyttävän innoissani Jeesuksesta. 

Äiti Teresa puhui työssään kauniin sanoin Jumalasta ja liitti hengellisyyden vahvasti kutsumukseensa köyhien ja kärsivien parissa. Hän on ollut monen silmissä jotenkin ihanteellisen kristityn esikuva, vähän ehkä liiankin täydellinen. Kymmenen vuotta äiti Teresan kuoleman jälkeen vuonna 2007, julkistettiin äiti Teresan yksityiset kirjeet hengellisille ohjaajille. Kirjeissä äiti Teresasta paljastuu aiempaa inhimillisempi puoli: kirjeet kuvaavat 50 vuotta kestänyttä hengellistä pimeyttä, jossa äiti Teresa koki täydellistä Jumalan poissaoloa ja hylätyksi tulemista. 

Varmaan suurin osa kristityistä tietää, miltä tuo äiti Teresan kuvailema Jumalan poissaolo tuntuu. Minulle yksi suurimpia kasvunpaikkoja kristittynä tähän asti oli ymmärtää, että vaikka tunne Jumalan poissaolosta voi olla todella voimakas, se on vain tunne. Minun tunteeni eivät muuta Jumalan olemassaoloa tai olemusta suuntaan tai toiseen - Jumala on, ja hän on hyvä ja rakastava, vaikka minusta ei yhtään tuntuisi siltä. Ehkä juuri sen ymmärtäminen on saanut minut luottamaan Jumalaan niin, että hän tuntuu olevan läsnä aiempaa useammin. Myös sen käsittäminen, etten ole ensimmäinen enkä viimeinen ihmisolento, joka tuntee huutavansa tyhjyyteen kurottaessaan Jumalan puoleen, on varmasti helpottanut asiaa. Minä en ole ainoa, josta välillä tuntuu, että Jumala on poissa. 

Enemmän kuin kriiseilen Jumalan läsnäolosta, nykyisin etsin Jumalan valtakuntaa. Jeesus sanoi, että Jumalan valtakunta on jo meissä, meidän keskellämme. Eräs viisas minua vanhempi kristitty opetti kerran, että Jumalan valtakunta on siellä, missä on iloa, rauhaa ja vapautta. Rukoilen usein, että Jumala muuttaisi minua niin, että voisin lähteä toimimaan Kristuksen käsinä ja jalkoina, tekemään omassa elämässäni ja itsessäni tilaa sille ilolle, rauhalle ja vapaudelle, mitä Jumala haluaa minulle ja muille antaa. Osaisinpa toimia niin tänäkin adventinaikana. 

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka

Hiljainen viikko, suuri viikko, pyhä viikko, piinaviikko, kärsimysviikko - vuoden antoisin viikko alkaa tänään. Viikko, jona ihminen näyttää raadollisimmat puolensa ja Jumala suurimman hyvyytensä. Tähän kärsimysnäytelmään en voi kyllästyä koskaan - ehkä siksi, että se on enemmän kuin vain näytelmä. Löydän samat teemat kerta toisensa jälkeen tarkastellessani omaa elämääni. Viikko alkaa ilosta ja riemusta, joka ei kuitenkaan kauaa kestä. Kuljemme yhdessä läpi hämmennyksen ja pelon, petoksen ja epäoikeudenmukaisuuden, lopulta pohjattoman julmuuden ja häpeän. Viikon päättyessä täydellinen epätoivo muuttuu joksikin sellaiseksi, jota inhimillinen käsityskyky ei voi 2000 vuodessakaan selittää tai ymmärtää. Tämän kaiken miettiminen saa sanomaan jumalanpalveluksessa ääneen: "On meillä niin pohjattoman hyvä Jumala." 

Kuitenkin sen käsittääksemme meidän on ensin kuljettava se tie, mikä hiljaisella viikolla on tarjota. Jonka itse Jumala meidän puolestamme kulki. Joka on kuljettu loppuun saakka. 

Tässä vielä ilmiömäisen Antti Vuoren ja kumppaneiden tulkinta virsiklassikosta. Siunattua piinaviikkoa itse kullekin. 


torstai 25. helmikuuta 2016

Olla riittävä

Mietin, pitäisikö minun pyytää anteeksi pitkää taukoa blogikirjoittelun kanssa. Toisaalta haluaisin - toisaalta en tiedä, onko siellä edes ketään. Aika kuluu nopeasti ja minun kevääni on ollut muutenkin uudenlaista. Tottumista siihen, ettei aina elämä kulje niin kuin suunnittelee eikä itseään voi mitata tavoitteiden täyttämisessä ja tehokkuudessa loppumattomiin. 

Aloitin tammikuun alussa Suomen Raamattuopiston musalinjalla Kauniaisissa, jossa vietän tämän kevään. Edelleen asun Helsingin kotoisassa Vallilassa, jossa on hyvä ja rauhallinen olla - jossa on nykyisin koti. Teologian opinnot odottavat syksyllä. Tauko yliopisto-opinnoista on tuonut rauhaa ja lepoa, kauan kaivattua unta ja lupaa tehdä kerrankin niin kuin hyvältä tuntuu: syödä vaikka nahistuneita laskiaispullia puoli kuuden aikaan aamuyöstä rakkaan ystävän kanssa ja sotkea samalla sängyn päiväpeitto. On naurattanut, kuinka teologipiirini eivät ole minnekään hävinneet, vaikken opintoja olekaan tehnyt. Vuosijuhlilla esiinnyin ystävän kanssa, mikä oli riemullista. Paaston ja keikan vuoksi pitäydyin alkoholittomassa viinissä, mutta adrenaliinihumala oli vahva! Oli ihanaa saada tanssia, laulaa ja nauraa niin kuin olisi aina 21-vuotias ja holtiton. 

Minä täytin tänään 22 vuotta. Mietin, kuinka 15-vuotiaan Annen suunnitelmissa minun tulisi olla vaimo, äiti tai vähintään kihloissa. Ystävän äiti oli viime viikolla kysynyt henkilöllisyydestäni varmentuakseen: "Ai, se sun vanhapiika-kaverisiko?" Mietin, kuinka lopulta minua ei haittaa. Jonakin päivänä tilanne voi olla toinen, mutta sitä minä en voi tietää. Jonakin päivänä nämä päivät voivat olla niitä, joista olen kiitollinen. "Onneksi koin ne, jotta edes tietäisin, mistä kiittää." Ja samalla minulla on niin kova hätä saada kaikki, tehdä kaikki ja olla kaikkea. Äiti, vaimo, pappi, TM, ystävä, kummi, mitä näitä nyt on. Osaisinpa ajatella, että on riittävää olla ihan Anne. 22-vuotias eksynyt teologian opiskelija-harrastelijamuusikko, jolla on sydän ja mieli sykkyrällään. 

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Seksuaalisesta ahdistelusta ja ihmisten sokeudesta




Olin noin puolitoista vuorokautta suhteellisen mukavassa mediapimennossa ja johan oli syntynyt poissaoloni aikana uusi kohu. Ilmeisesti naisten seksuaalinen ahdistelu ei ole ollut ilmiö ennen viime syksyä, tai niin ainakin väittää Helsingin apulaispoliisipäällikkö Ilkka Koskimäki. Ilmeisesti vuonna 2016 voidaan olla vielä näin ignorantteja.

Olen siis nainen. Tämä saattaa ilmeisesti hämmentää monia, mutta olen kokenut ahdistelua ennen viime syksyä. Seksuaalinen ahdistelu ei ollut rikos ennen vuotta 2014, mutta olen kokenut viimeisen puolentoista vuoden aikana aika mukavan kourallisen tilanteita, jotka lasketaan laittomiksi. Jokainen on tapahtunut julkisella paikalla, usein täysin kirkkaassa päivänvalossa. Puistossa en ole tainnut ahdistelua kokea, mutta se johtunee siitä, etten liiku paljoa puistoissa.

Varhaisin muistoni ahdistelusta on varmaan vuosilta 2007-2008, ikää minulla oli joko 12 tai 13 vuotta. Eräs mies (suomalainen) alkoi kertoa minulle bussissa, miten sanotaan prostituoitu eri kielillä. 15-vuotiaana keskellä arkipäivää keski-ikäinen mies (suomalainen) tarttui minua olkapäästä ja ehdotteli treffejä. Taisi olla humalassa, mutta erittäin väärin sen on silti. Olin silloin vielä lapsi, ja vaikka silloin seksuaalinen ahdistelu ei ollut laki, taisi pedofilia silloin olla laitonta, eikö niin?

Ollessani 16-17 –vuotias, koko kesän rauhallisen kotinaapurustoni pysäkille ilmestyi uusi asukaskunta (kaikki suomalaisia), jotka keksivät kysyä minua ulos uudelleen ja uudelleen, ehdotellen minua istumaan syliin. Kesätöissä lukuisien seksuaalisen vihjailujen jälkeen mies (suomalainen), joka oli minua varmasti yli 30 vuotta vanhempi, ehdotti seksiä suoraan. Tähän aikaan seksuaalinen ahdistelu ei ollut vieläkään rikollista, ja hitto, en ollut edes enää niin kutsutta sakkolihaa. Kaikki ahdistelijat olivat kantasuomalaisia miehiä, jotka ovat näemmä koskemattomia ja saavat tehdä mitä lystäävät.

Viimeisin tällainen pahemman luokan ahdistelu, mitä muistan, on viime kesältä (en siis jaksa aloittaa niistä lukuisista kerroista kun perään on huudeltu). Bussissa viereeni istui mies (tarviiko mainita, että oli suomalainen?), joka tarjosi viidenkympin seteliä ja sanoi ostavansa minulta seksiä ja kieltäytyessäni tarttui olkapäähäni ja sanoi, että älä viitsi olla tuollainen. Onneksi olen oppinut olemaan aika törkeä ja kovaääninen, joten mies lähti mekkaloinnin jälkeen suksimaan. Kukaan bussissa ei tullut auttamaan, katsoivat vain. Mietin silloin ensimmäistä kertaa tekeväni rikosilmoituksen ahdistelusta, mutta en tehnyt. Miksi? Koska oletin, että ketään ei kiinnosta. Vaikka mies liikkuu alueella, jossa asun, asialle ei oltaisi välttämättä pystytty tekemään.

Nämä kaikki tapaukset ovat sattuneet ennen viime syksyä, ennen kuin tämä oli mukamas uusi juttu. Tässäpä viesti teille kaikille sokeille, jotka ette todennäköisesti ole koskaan kokeneet seksuaalista ahdistelua: seksuaalinen ahdistelu on aina ollut ilmiö. Aina. Ja jos kulttuurillinen stigma siitä, kuinka ”miehet ovat miehiä”, ”älä nyt viitti ottaa ittees” ja ”no oma vika kun sulla oli minihame” –selitykset ovat ihan okei, jatkuu niin se ahdistelu ei lopu. Eikä sillä ole mitään hiton väliä, tapahtuuko ahdistelu siellä puistikossa vai Senaatintorilla vai omalla bussipysäkillä. Ahdistelu on ahdistelua.

En siis väitä, että apulaispoliisipäällikkö olisi rasisti, vaikka täysin sokea hän on tässä asiassa. Ehkä Helsingissä on liikkunut kymmenien miesten joukko, jotka ovat ahdistelleet naisia. Jos on, se on ehdottomasti väärin ja tuomittavaa. Mutta jokainen ahdistelukerta mitä minä sekä lähes kaikki naiset tässä maassa ja maailmassa ovat kokeneet, ovat myös tuomittavaa sukupuoleen, ihonväriin, taustaan ja vaikkapa nyt seksuaaliseen orientaatioon katsomatta.

Mutta tiedättekö, mitä tästä lausunnosta, joka on idioottimaisen ignorantti, jää käteen? Lisää vihaa. Moni suomalainen ottaa lausunnot riemulla uusiksi vastalauseiksi pakolaisia vastaan. Haluaisin sanoa näille ihmisille myös erään asian: olkaa kilttejä ja lakatkaa käyttämästä sukupuoltani argumenttina teidän rasistiselle puheellenne. On täysin tekopyhää innostua aivan yhtäkkiä naisten oikeuksista vain sen takia, että sillä voi lietsoa vihaa. Minä en ole kenenkään nainen, pelkästään oman itseni (kiitos Anne tästä lausahduksesta, se on hyvä).

Ilmeisesti on siis täysin ok, jos alan tehdä rikosilmoitusta toisen perään, kun joku kehtaa ehdotella minulle mitään. Varokaa vain, niitä saattaa tulla aika usein, ja useimmiten ne koskevat suomalaisia miehiä. Ehkäpä meidän kaikkien pitäisi alkaa tehdä näin, niin tilastot voisivat näyttää erilaisimmilta? Sillä rohkenen väittää, että aloite naisen ahdisteluun ja sortamiseen ei tule ihonväristä, vaan ihan siitä, onko täydellinen ihmisperse vai ei.

-Iiris

perjantai 25. joulukuuta 2015

Älkää pelätkö

Jouluaamun saarna (Jes. 9:1-6, Hepr. 1:1-6 ja Luuk. 2:1-20)

Vietämme vuoden pimeintä aikaa. Muutama päivä sitten oli talvipäivän seisaus, joka tarkoittaa sitä, että päivä on sinä vuoden hetkenä kaikkein lyhyin. Yö oli voitolla, aurinko oli poissa – tai jos ei poissa, niin ainakin piilossa suurimman osan ajasta. Historiallisen tutkimuksen mukaan Jeesus ei ole oikeasti syntynyt joulukuussa, vaan varhaiset kristityt ovat alkaneet viettämään vapahtajansa syntymäjuhlaa monta sataa vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen näin joulukuussa.  Jeesuksen lapsuudesta Raamatussa ei juurikaan kerrota. Minusta kuitenkin siinä on ihmeellistä viisautta, että joulun ajankohdaksi on sattunut juuri vuoden pimein aika. Vielä hetki sitten yö oli voitolla – vielä hetki sitten kaikki tuntui toivottomalta. Aivan kuin ympärillämme oleva pimeys ei koskaan katoaisi. Meidän on ehkä helppo samaistua Jesajan kirjan 9. luvun kohtaan, jossa kerrotaan pimeydessä vaeltavasta kansasta. Koko pitkän syksyn pimeys on lisääntynyt ja kiireet ja työtaakat ovat käyneet sitä kovemmiksi, mitä lähempänä joulua ja vuoden loppua ollaan. Ehkä joulun ja viimein koittavien vapaiden myötä voimme samaistua myös sanoihin: Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat.

Syksyn aikana olemme kuulleet myös uutisia, jotka ovat synkistäneet mieltä. Käsittämättömältä tuntuva kärsimys ja paha, joka on ennen ollut vain jossakin kaukana, onkin yhtäkkiä koputtanut kotiovellemme. Pariisin terrori-iskut, Välimerellä traagisesti hukkuvat ihmiset, Syyrian tilanne, pakolaiskriisi, yhä vain jatkuva taantuma. Uutisten valossa maailma näyttäytyy pelottavana, kaoottisenakin. Juuri tämän syksyn tapahtumien jälkeen joulun sanoma tuntuu ajankohtaisemmalta kuin pitkään aikaan – ehkä yhtä ajankohtaiselta kuin 2000 vuotta sitten. Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa enkeli ilmoittaa keskellä pimeintä yötä paimenille ilosanoman, jonka mukaan pitkään odotettu ja kaivattu vapahtaja on syntynyt. Paimenet saivat kuulla ilouutisen keskellä yötä, jolloin taakat ja pelot painoivat ehkä eniten. Enkeli sanoo kuitenkin viestiä tuodessaan jotakin, mikä on osoitettu myös meille keskellä vaikeita aikoja: ”Älkää pelätkö.” Jumala on viimein täyttänyt lupauksensa ja paljastaa kasvonsa ja olemuksensa tavalla, jota kukaan ei osannut odottaa: pieneksi viattomaksi lapseksi syntynyt Jumala löytyy kapaloituna seimessä, eläinten syöttökaukalosta. Kaikesta huolimatta lapsi ei ole pelkkä köyhän galilealaisen kihlaparin esikoinen, vaan Jesajan kirjan sanoin Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Tai Heprealaiskirjeen sanoin: Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla.

Ihmiseksi syntymällä Jumala todistaa, että hän on kiinnostunut meistä, meidän elämästämme. Eikä pelkästään kiinnostunut, vaan rakastaa meitä. Jouluevankeliumissa kerrotaan, kuinka taivallinen sotajoukko lauloi: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, ja maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” 2000 vuotta sitten Jumala saapui tuomaan rauhan ja astui osaksi ihmiskunnan konkreettista historiaa – vaikka meidän historiamme onkin pelottava ja kaoottinen, täynnä kärsimystä ja kuolemaa. Jo koulun historian tunneilla olemme nähneet, kuinka ihmiskunta on koko olemassaolonsa aikana kyllä osannut hoitaa asiansa varsin huonolle tolalle – ja uutisia tämän syksyn aikana katsellessamme olemme voineet nähdä, kuinka osaamme sen yhä. Itse emme pysty saattamaan tätä maailmaa paremmaksi paikaksi – me tarvitsemme siihen apua. Ja siksi Jumala on tullut yhdeksi meistä. Jumala paljastaa jotakin ihmeellistä itsestään myös siinä: Jumala ei sormia napsauttamalla hävitä pahaa maailmasta, vaan hän toimiikin hiljaisena ja nöyränä rauhanruhtinaana, joka syntyy pieneksi lapseksi ja kutsuu meitä työtovereikseen. Kuinka valtavastikaan sellaisen Jumalan täytyy meitä kunnioittaa, joka tuntee täydellisesti meidän heikkoutemme, vajavaisuutemme ja kykymme tehdä pahaa, mutta yhä kutsuu meitä luokseen? Tuo Jumala on valmis nöyrtymään koko maailmankaikkeuden luojasta ja ylläpitäjästä yhdeksi meistä ja riisuutumaan kaikesta hänelle kuuluvasta vallasta ja kunniasta, jotta me voisimme elää yhteydessä häneen ja ihmisen ja Jumalan rikkinäinen suhde voisi korjaantua.

Lopulta koittaa aika, jolloin Jumalan sanan lupaukset käyvät toteen täydellisinä ja hänen hyvyytensä ja oikeudenmukaisuutensa saa voiton. Jesajan kirjassa luvataan: Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Luottaessamme siihen, että kaikki maailmamme pimeys, kaaos ja kuolema ei saa viimeistä sanaa, vaan katoaa joskus, ei meidän tarvitse pelätä. Joulussa on kyse siitä. Vaikka maailma ympäriltämme muuttuisi tai kaatuisi, ei meidän tarvitse pelätä mitään. Meille on annettu rauha, joka on tätä elämää ja maailmaa suurempi. Rauhantuojamme on seimeen syntynyt Jumalan poika, Jeesus.


Saapuessaan Betlehemiin paimenet saavat huomata, että kaikki oli juuri niin kuin heille oli luvattu. Mekin saamme lopulta huomata, kuinka Jumalan lupaukset eivät raukea tyhjiin. Jumala on luvannut olla meidän kanssamme ja tuoda meille rauhan. Jumala on luvannut, ettei kaikesta ympäröivästä kaaoksesta ja pimeydestä huolimatta meidän tarvitse pelätä. Jumala on luvannut, että hyvä voittaa. Että pimeys kuihtuu ja kuoleman varjon maassa elävälle kansalle loistaa vielä kirkkaus.    

torstai 3. joulukuuta 2015

Kaikille särkyneille

Moni elämässäni oleva ihminen tietää, että minulla on ollut viime aikoina vaikeaa. Tai ehkä viime aikoina olen vain puhunut vaikeuksistani enemmän ääneen. Kertonut, ettei kuori, jonka moni näkee ja johon minäkin melkein uskon, ei olekaan totta. Että oikeasti peilistä katsoo uupunut, kokonaisvaltaisen väsynyt ihminen, joka on myös täysin rikki. 

On ollut vaikeaa myöntää, ettei minulla ole kaikki hyvin. Sitä miettii usein, kuinka paljon helpompaa on roikkua siinä pärjääjän roolissa kuin oikeasti alkaa selvittämään ongelmiaan. Samaan aikaan tuntuu, että Jumala kutsuu minua juuri tähän. Se koko syksyn kuulunut kutsu ristin kantamiseen onkin ehkä juuri tätä, vaikka minä haluaisin sulkea tältä silmäni ja unohtaa koko jutun. Nukkua niin kauan, että elämä olisi taas jotenkin ehjää. Että minä olisin ehjä. 

Jumala on myös tuntunut tasoittaneen tietä tälle kaikelle. Minun elämääni on johdatettu ihmisiä, joista on ollut valtavasti apua ja tukea. Jotka kuuntelevat, välittävät ja osaavat jopa sanoa oikeita asioita (mikä ei ole helppoa tai itsestäänselvää - on helppoa puhua reippaudesta, niskasta tarttumisesta ja opintojen kasaamisesta, kun ei tiedä lainkaan mistä on kyse. Vaikeampaa on myöntää, että joskus parempi on olla vain hiljaa ja sanomatta mitään.). On vaikeaa selittää sen merkitystä, miltä tuntuu, kun esirukouksessa onkin kohta minulle ja minun elämäntilanteeni jakaville. Tajuta, että suurempi joukko kantaa - sekä näkyvä että näkymätön seurakunta - ja rukoilee minun puolestani. Ehkä jotenkin haparoiden alan sisäistää, minkälaisesta Jumalasta oikeasti puhun, kun kerron hänen olevan lähellä sairaita ja heikkoja. Ne eivät ole vain kauniita ja lohduttavia sanoja, vaan Jumalan tekoja, jotka tulevat keskelle kaikkea rujoa, raakaa ja saastaista. Eikä siinä ole inhimillisin silmin mitään kovin kunniakasta, sillä ne silmät näkevät vain kullan ja kimalluksen, maallisen
menestyksen ja pinnallisen kauneuden.

Jumalan kauneus kääntää raa'an teloituksen, ruosteisten naulojen runnomat kädet ja verta ja vettä keuhkopussista sylkevän kyljen kauneudeksi, jota inhimillinen katse ei voi täysin saada kiinni tai tavoittaa, sillä ne silmät sokaistuvat sen kauneuden edessä. Ehkä tämän kaiken valossa voi päätellä, että minun rujouteni, saastaisuuteni ja raakuuteni voi lopulta muuttua Jumalassa joksikin muuksi, vaikka itse olen muutokseen kykenemätön.