On maa,
johon unten jäljet katoaa.
Lähemmäs sitä askeleeni vie
jokainen tie.
Min täällä menetin, sen löydän sieltä,
mi täällä soperrusta, selvää kieltä
on maassa, missä harha hajoaa.
On siellä toivo totta, turhaa pelko,
salasta himmeimmästä kirkkain selko,
ja syvin tuska enin lohduttaa.
Kas, kyyneleet
nuo, joihin ovat kummunneet
poveni katkeruus ja raskaat surut,
on vuorilähde, josta voimaa juon.
Jos tuon ma sinne halvan rakkauden murut,
käsiini jalokiviaarre jää, mi kimmeltää.
Ja vainajat
säteillen siimeksessä kulkevat
– oi ikävöity, vastassani lienet.
Ma tartun käteen, jok’ on kylmennyt,
nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan.
On maa, johonka kaikki polut katoaa.
Ken siellä on, ei katso heijastusta,
mi meitä valaisee, kun tie on musta.
Hän katsoo silmiin itse Olevaa.
On Rauhan maa.
Tutulla kalliolla
"... sillä Sinä olet minun kallioni."
tiistai 28. helmikuuta 2017
On maa
tiistai 29. marraskuuta 2016
Iloa, rauhaa ja vapautta
Viime aikoina olen miettinyt, minkälaista hengellistä polkua olen elämässäni kulkenut. Olen juuri alkanut kirjoittaa kandidaatintutkielmaa, jonka aiheena on äiti Teresan Jumalan poissaolon kokemus. Ehkä äiti Teresan kaltaisen modernin ajan pyhimyksen moninaisen elämän tutkiminen on saanut minut miettimään myös omaa elämääni ja hengellisyyttä.
Viimeiset puolitoista vuotta Jumalan kanssa oleminen on ollut minulle hirvittävän helppoa. Tämä herättää minussa joka kerta aihetta miettiessäni valtavaa kiitollisuutta, sillä lukiovuodet sain kärsiä jatkuvasta hengellisestä kriiseilystä. Oikeastaan tuntuu, että suuren osan elämästäni olen ollut hengellisessä erämaassa, ja kokenut Jumalan läsnäolon vasta viime vuosina. Välillä tuntuu, että nykyään saatan olla muiden silmiin jopa ärsyttävän innoissani Jeesuksesta.
Äiti Teresa puhui työssään kauniin sanoin Jumalasta ja liitti hengellisyyden vahvasti kutsumukseensa köyhien ja kärsivien parissa. Hän on ollut monen silmissä jotenkin ihanteellisen kristityn esikuva, vähän ehkä liiankin täydellinen. Kymmenen vuotta äiti Teresan kuoleman jälkeen vuonna 2007, julkistettiin äiti Teresan yksityiset kirjeet hengellisille ohjaajille. Kirjeissä äiti Teresasta paljastuu aiempaa inhimillisempi puoli: kirjeet kuvaavat 50 vuotta kestänyttä hengellistä pimeyttä, jossa äiti Teresa koki täydellistä Jumalan poissaoloa ja hylätyksi tulemista.
Varmaan suurin osa kristityistä tietää, miltä tuo äiti Teresan kuvailema Jumalan poissaolo tuntuu. Minulle yksi suurimpia kasvunpaikkoja kristittynä tähän asti oli ymmärtää, että vaikka tunne Jumalan poissaolosta voi olla todella voimakas, se on vain tunne. Minun tunteeni eivät muuta Jumalan olemassaoloa tai olemusta suuntaan tai toiseen - Jumala on, ja hän on hyvä ja rakastava, vaikka minusta ei yhtään tuntuisi siltä. Ehkä juuri sen ymmärtäminen on saanut minut luottamaan Jumalaan niin, että hän tuntuu olevan läsnä aiempaa useammin. Myös sen käsittäminen, etten ole ensimmäinen enkä viimeinen ihmisolento, joka tuntee huutavansa tyhjyyteen kurottaessaan Jumalan puoleen, on varmasti helpottanut asiaa. Minä en ole ainoa, josta välillä tuntuu, että Jumala on poissa.
Enemmän kuin kriiseilen Jumalan läsnäolosta, nykyisin etsin Jumalan valtakuntaa. Jeesus sanoi, että Jumalan valtakunta on jo meissä, meidän keskellämme. Eräs viisas minua vanhempi kristitty opetti kerran, että Jumalan valtakunta on siellä, missä on iloa, rauhaa ja vapautta. Rukoilen usein, että Jumala muuttaisi minua niin, että voisin lähteä toimimaan Kristuksen käsinä ja jalkoina, tekemään omassa elämässäni ja itsessäni tilaa sille ilolle, rauhalle ja vapaudelle, mitä Jumala haluaa minulle ja muille antaa. Osaisinpa toimia niin tänäkin adventinaikana.
sunnuntai 20. maaliskuuta 2016
Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka
Hiljainen viikko, suuri viikko, pyhä viikko, piinaviikko, kärsimysviikko - vuoden antoisin viikko alkaa tänään. Viikko, jona ihminen näyttää raadollisimmat puolensa ja Jumala suurimman hyvyytensä. Tähän kärsimysnäytelmään en voi kyllästyä koskaan - ehkä siksi, että se on enemmän kuin vain näytelmä. Löydän samat teemat kerta toisensa jälkeen tarkastellessani omaa elämääni. Viikko alkaa ilosta ja riemusta, joka ei kuitenkaan kauaa kestä. Kuljemme yhdessä läpi hämmennyksen ja pelon, petoksen ja epäoikeudenmukaisuuden, lopulta pohjattoman julmuuden ja häpeän. Viikon päättyessä täydellinen epätoivo muuttuu joksikin sellaiseksi, jota inhimillinen käsityskyky ei voi 2000 vuodessakaan selittää tai ymmärtää. Tämän kaiken miettiminen saa sanomaan jumalanpalveluksessa ääneen: "On meillä niin pohjattoman hyvä Jumala."
Kuitenkin sen käsittääksemme meidän on ensin kuljettava se tie, mikä hiljaisella viikolla on tarjota. Jonka itse Jumala meidän puolestamme kulki. Joka on kuljettu loppuun saakka.
Tässä vielä ilmiömäisen Antti Vuoren ja kumppaneiden tulkinta virsiklassikosta. Siunattua piinaviikkoa itse kullekin.
torstai 25. helmikuuta 2016
Olla riittävä
Mietin, pitäisikö minun pyytää anteeksi pitkää taukoa blogikirjoittelun kanssa. Toisaalta haluaisin - toisaalta en tiedä, onko siellä edes ketään. Aika kuluu nopeasti ja minun kevääni on ollut muutenkin uudenlaista. Tottumista siihen, ettei aina elämä kulje niin kuin suunnittelee eikä itseään voi mitata tavoitteiden täyttämisessä ja tehokkuudessa loppumattomiin.
Aloitin tammikuun alussa Suomen Raamattuopiston musalinjalla Kauniaisissa, jossa vietän tämän kevään. Edelleen asun Helsingin kotoisassa Vallilassa, jossa on hyvä ja rauhallinen olla - jossa on nykyisin koti. Teologian opinnot odottavat syksyllä. Tauko yliopisto-opinnoista on tuonut rauhaa ja lepoa, kauan kaivattua unta ja lupaa tehdä kerrankin niin kuin hyvältä tuntuu: syödä vaikka nahistuneita laskiaispullia puoli kuuden aikaan aamuyöstä rakkaan ystävän kanssa ja sotkea samalla sängyn päiväpeitto. On naurattanut, kuinka teologipiirini eivät ole minnekään hävinneet, vaikken opintoja olekaan tehnyt. Vuosijuhlilla esiinnyin ystävän kanssa, mikä oli riemullista. Paaston ja keikan vuoksi pitäydyin alkoholittomassa viinissä, mutta adrenaliinihumala oli vahva! Oli ihanaa saada tanssia, laulaa ja nauraa niin kuin olisi aina 21-vuotias ja holtiton.
Minä täytin tänään 22 vuotta. Mietin, kuinka 15-vuotiaan Annen suunnitelmissa minun tulisi olla vaimo, äiti tai vähintään kihloissa. Ystävän äiti oli viime viikolla kysynyt henkilöllisyydestäni varmentuakseen: "Ai, se sun vanhapiika-kaverisiko?" Mietin, kuinka lopulta minua ei haittaa. Jonakin päivänä tilanne voi olla toinen, mutta sitä minä en voi tietää. Jonakin päivänä nämä päivät voivat olla niitä, joista olen kiitollinen. "Onneksi koin ne, jotta edes tietäisin, mistä kiittää." Ja samalla minulla on niin kova hätä saada kaikki, tehdä kaikki ja olla kaikkea. Äiti, vaimo, pappi, TM, ystävä, kummi, mitä näitä nyt on. Osaisinpa ajatella, että on riittävää olla ihan Anne. 22-vuotias eksynyt teologian opiskelija-harrastelijamuusikko, jolla on sydän ja mieli sykkyrällään.
Tunnisteet:
22,
Anne,
avautuminen,
ikääntyminen,
minä,
musalinja,
syntymäpäivä,
uusi,
ystävät
sunnuntai 10. tammikuuta 2016
Seksuaalisesta ahdistelusta ja ihmisten sokeudesta
Olin noin puolitoista vuorokautta suhteellisen mukavassa mediapimennossa
ja johan oli syntynyt poissaoloni aikana uusi kohu. Ilmeisesti naisten
seksuaalinen ahdistelu ei ole ollut ilmiö ennen viime syksyä, tai niin ainakin
väittää Helsingin apulaispoliisipäällikkö Ilkka Koskimäki. Ilmeisesti vuonna 2016 voidaan olla vielä näin ignorantteja.
Olen siis nainen. Tämä saattaa ilmeisesti hämmentää monia, mutta olen
kokenut ahdistelua ennen viime syksyä. Seksuaalinen ahdistelu ei
ollut rikos ennen vuotta 2014, mutta olen kokenut viimeisen puolentoista vuoden
aikana aika mukavan kourallisen tilanteita, jotka lasketaan laittomiksi. Jokainen on tapahtunut julkisella
paikalla, usein täysin kirkkaassa päivänvalossa. Puistossa en ole tainnut
ahdistelua kokea, mutta se johtunee siitä, etten liiku paljoa puistoissa.
Varhaisin muistoni ahdistelusta on varmaan vuosilta
2007-2008, ikää minulla oli joko 12 tai 13 vuotta. Eräs mies (suomalainen) alkoi
kertoa minulle bussissa, miten sanotaan prostituoitu eri kielillä. 15-vuotiaana
keskellä arkipäivää keski-ikäinen mies (suomalainen) tarttui minua olkapäästä ja ehdotteli
treffejä. Taisi olla humalassa, mutta erittäin väärin sen on silti. Olin
silloin vielä lapsi, ja vaikka silloin seksuaalinen ahdistelu ei ollut laki,
taisi pedofilia silloin olla laitonta, eikö niin?
Ollessani 16-17 –vuotias, koko kesän rauhallisen
kotinaapurustoni pysäkille ilmestyi uusi asukaskunta (kaikki suomalaisia), jotka keksivät kysyä
minua ulos uudelleen ja uudelleen, ehdotellen minua istumaan syliin. Kesätöissä
lukuisien seksuaalisen vihjailujen jälkeen mies (suomalainen), joka oli minua varmasti yli 30
vuotta vanhempi, ehdotti seksiä suoraan. Tähän aikaan seksuaalinen ahdistelu ei
ollut vieläkään rikollista, ja hitto, en ollut edes enää niin kutsutta
sakkolihaa. Kaikki ahdistelijat olivat kantasuomalaisia miehiä, jotka ovat
näemmä koskemattomia ja saavat tehdä mitä lystäävät.
Viimeisin tällainen pahemman luokan ahdistelu, mitä muistan,
on viime kesältä (en siis jaksa aloittaa niistä lukuisista kerroista kun perään
on huudeltu). Bussissa viereeni istui mies (tarviiko mainita, että oli suomalainen?), joka tarjosi viidenkympin seteliä
ja sanoi ostavansa minulta seksiä ja kieltäytyessäni tarttui olkapäähäni ja sanoi,
että älä viitsi olla tuollainen. Onneksi olen oppinut olemaan aika törkeä ja
kovaääninen, joten mies lähti mekkaloinnin jälkeen suksimaan. Kukaan bussissa
ei tullut auttamaan, katsoivat vain. Mietin silloin ensimmäistä kertaa tekeväni
rikosilmoituksen ahdistelusta, mutta en tehnyt. Miksi? Koska oletin, että
ketään ei kiinnosta. Vaikka mies liikkuu alueella, jossa asun, asialle ei
oltaisi välttämättä pystytty tekemään.
Nämä kaikki tapaukset ovat sattuneet ennen viime syksyä,
ennen kuin tämä oli mukamas uusi juttu. Tässäpä viesti teille kaikille
sokeille, jotka ette todennäköisesti ole koskaan kokeneet seksuaalista
ahdistelua: seksuaalinen ahdistelu on aina ollut ilmiö. Aina. Ja jos
kulttuurillinen stigma siitä, kuinka ”miehet ovat miehiä”, ”älä nyt viitti
ottaa ittees” ja ”no oma vika kun sulla oli minihame” –selitykset ovat ihan
okei, jatkuu niin se ahdistelu ei lopu. Eikä sillä ole mitään hiton väliä,
tapahtuuko ahdistelu siellä puistikossa vai Senaatintorilla vai omalla
bussipysäkillä. Ahdistelu on ahdistelua.
En siis väitä, että apulaispoliisipäällikkö olisi rasisti, vaikka täysin sokea hän on tässä asiassa. Ehkä Helsingissä on liikkunut kymmenien miesten
joukko, jotka ovat ahdistelleet naisia. Jos on, se on ehdottomasti väärin ja
tuomittavaa. Mutta jokainen ahdistelukerta mitä minä sekä lähes kaikki naiset
tässä maassa ja maailmassa ovat kokeneet, ovat myös tuomittavaa sukupuoleen,
ihonväriin, taustaan ja vaikkapa nyt seksuaaliseen orientaatioon katsomatta.
Mutta tiedättekö, mitä tästä lausunnosta, joka on idioottimaisen ignorantti, jää käteen? Lisää vihaa. Moni
suomalainen ottaa lausunnot riemulla uusiksi vastalauseiksi pakolaisia vastaan.
Haluaisin sanoa näille ihmisille myös erään asian: olkaa kilttejä ja lakatkaa
käyttämästä sukupuoltani argumenttina teidän rasistiselle puheellenne. On täysin
tekopyhää innostua aivan yhtäkkiä naisten oikeuksista vain sen takia, että
sillä voi lietsoa vihaa. Minä en ole kenenkään nainen, pelkästään oman itseni
(kiitos Anne tästä lausahduksesta, se on hyvä).
Ilmeisesti on siis täysin ok, jos alan tehdä rikosilmoitusta toisen perään, kun joku kehtaa ehdotella minulle mitään.
Varokaa vain, niitä saattaa tulla aika usein, ja useimmiten ne koskevat
suomalaisia miehiä. Ehkäpä meidän kaikkien pitäisi alkaa tehdä näin, niin
tilastot voisivat näyttää erilaisimmilta? Sillä rohkenen väittää, että aloite
naisen ahdisteluun ja sortamiseen ei tule ihonväristä, vaan ihan siitä, onko täydellinen
ihmisperse vai ei.
-Iiris
perjantai 25. joulukuuta 2015
Älkää pelätkö
Jouluaamun saarna (Jes. 9:1-6, Hepr. 1:1-6 ja Luuk. 2:1-20)
Vietämme vuoden pimeintä
aikaa. Muutama päivä sitten oli talvipäivän seisaus, joka tarkoittaa sitä, että
päivä on sinä vuoden hetkenä kaikkein lyhyin. Yö oli voitolla, aurinko oli
poissa – tai jos ei poissa, niin ainakin piilossa suurimman osan ajasta.
Historiallisen tutkimuksen mukaan Jeesus ei ole oikeasti syntynyt joulukuussa,
vaan varhaiset kristityt ovat alkaneet viettämään vapahtajansa syntymäjuhlaa
monta sataa vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen näin joulukuussa. Jeesuksen lapsuudesta Raamatussa ei juurikaan
kerrota. Minusta kuitenkin siinä on ihmeellistä viisautta, että joulun
ajankohdaksi on sattunut juuri vuoden pimein aika. Vielä hetki sitten yö oli
voitolla – vielä hetki sitten kaikki tuntui toivottomalta. Aivan kuin
ympärillämme oleva pimeys ei koskaan katoaisi. Meidän on ehkä helppo samaistua
Jesajan kirjan 9. luvun kohtaan, jossa kerrotaan pimeydessä vaeltavasta
kansasta. Koko pitkän syksyn pimeys on lisääntynyt ja kiireet ja työtaakat ovat
käyneet sitä kovemmiksi, mitä lähempänä joulua ja vuoden loppua ollaan. Ehkä
joulun ja viimein koittavien vapaiden myötä voimme samaistua myös sanoihin: Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat,
jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat.
Syksyn aikana olemme
kuulleet myös uutisia, jotka ovat synkistäneet mieltä. Käsittämättömältä
tuntuva kärsimys ja paha, joka on ennen ollut vain jossakin kaukana, onkin
yhtäkkiä koputtanut kotiovellemme. Pariisin terrori-iskut, Välimerellä
traagisesti hukkuvat ihmiset, Syyrian tilanne, pakolaiskriisi, yhä vain jatkuva
taantuma. Uutisten valossa maailma näyttäytyy pelottavana, kaoottisenakin.
Juuri tämän syksyn tapahtumien jälkeen joulun sanoma tuntuu ajankohtaisemmalta
kuin pitkään aikaan – ehkä yhtä ajankohtaiselta kuin 2000 vuotta sitten.
Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa enkeli ilmoittaa keskellä pimeintä yötä
paimenille ilosanoman, jonka mukaan pitkään odotettu ja kaivattu vapahtaja on
syntynyt. Paimenet saivat kuulla ilouutisen keskellä yötä, jolloin taakat ja
pelot painoivat ehkä eniten. Enkeli sanoo kuitenkin viestiä tuodessaan jotakin,
mikä on osoitettu myös meille keskellä vaikeita aikoja: ”Älkää pelätkö.” Jumala
on viimein täyttänyt lupauksensa ja paljastaa kasvonsa ja olemuksensa tavalla,
jota kukaan ei osannut odottaa: pieneksi viattomaksi lapseksi syntynyt Jumala
löytyy kapaloituna seimessä, eläinten syöttökaukalosta. Kaikesta huolimatta
lapsi ei ole pelkkä köyhän galilealaisen kihlaparin esikoinen, vaan Jesajan
kirjan sanoin Ihmeellinen Neuvontuoja,
Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Tai Heprealaiskirjeen
sanoin: Poika on Jumalan sädehtivä
kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa
sanansa voimalla.
Ihmiseksi syntymällä
Jumala todistaa, että hän on kiinnostunut meistä, meidän elämästämme. Eikä
pelkästään kiinnostunut, vaan rakastaa meitä. Jouluevankeliumissa kerrotaan,
kuinka taivallinen sotajoukko lauloi: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, ja maan
päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” 2000 vuotta sitten Jumala saapui
tuomaan rauhan ja astui osaksi ihmiskunnan konkreettista historiaa – vaikka
meidän historiamme onkin pelottava ja kaoottinen, täynnä kärsimystä ja
kuolemaa. Jo koulun historian tunneilla olemme nähneet, kuinka ihmiskunta on
koko olemassaolonsa aikana kyllä osannut hoitaa asiansa varsin huonolle tolalle
– ja uutisia tämän syksyn aikana katsellessamme olemme voineet nähdä, kuinka
osaamme sen yhä. Itse emme pysty saattamaan tätä maailmaa paremmaksi paikaksi –
me tarvitsemme siihen apua. Ja siksi Jumala on tullut yhdeksi meistä. Jumala
paljastaa jotakin ihmeellistä itsestään myös siinä: Jumala ei sormia
napsauttamalla hävitä pahaa maailmasta, vaan hän toimiikin hiljaisena ja
nöyränä rauhanruhtinaana, joka syntyy pieneksi lapseksi ja kutsuu meitä
työtovereikseen. Kuinka valtavastikaan sellaisen Jumalan täytyy meitä
kunnioittaa, joka tuntee täydellisesti meidän heikkoutemme, vajavaisuutemme ja
kykymme tehdä pahaa, mutta yhä kutsuu meitä luokseen? Tuo Jumala on valmis
nöyrtymään koko maailmankaikkeuden luojasta ja ylläpitäjästä yhdeksi meistä ja
riisuutumaan kaikesta hänelle kuuluvasta vallasta ja kunniasta, jotta me
voisimme elää yhteydessä häneen ja ihmisen ja Jumalan rikkinäinen suhde voisi
korjaantua.
Lopulta koittaa aika,
jolloin Jumalan sanan lupaukset käyvät toteen täydellisinä ja hänen hyvyytensä
ja oikeudenmukaisuutensa saa voiton. Jesajan kirjassa luvataan: Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet
saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Luottaessamme
siihen, että kaikki maailmamme pimeys, kaaos ja kuolema ei saa viimeistä sanaa,
vaan katoaa joskus, ei meidän tarvitse pelätä. Joulussa on kyse siitä. Vaikka
maailma ympäriltämme muuttuisi tai kaatuisi, ei meidän tarvitse pelätä mitään.
Meille on annettu rauha, joka on tätä elämää ja maailmaa suurempi.
Rauhantuojamme on seimeen syntynyt Jumalan poika, Jeesus.
Saapuessaan Betlehemiin
paimenet saavat huomata, että kaikki oli juuri niin kuin heille oli luvattu.
Mekin saamme lopulta huomata, kuinka Jumalan lupaukset eivät raukea tyhjiin.
Jumala on luvannut olla meidän kanssamme ja tuoda meille rauhan. Jumala on
luvannut, ettei kaikesta ympäröivästä kaaoksesta ja pimeydestä huolimatta
meidän tarvitse pelätä. Jumala on luvannut, että hyvä voittaa. Että pimeys
kuihtuu ja kuoleman varjon maassa elävälle kansalle loistaa vielä kirkkaus.
Tunnisteet:
Anne,
inkarnaatio,
Jeesus,
joulu,
joulusaarna,
Jumala,
rakkaus,
rauha,
saarna
torstai 3. joulukuuta 2015
Kaikille särkyneille
Moni elämässäni oleva ihminen tietää, että minulla on ollut viime aikoina vaikeaa. Tai ehkä viime aikoina olen vain puhunut vaikeuksistani enemmän ääneen. Kertonut, ettei kuori, jonka moni näkee ja johon minäkin melkein uskon, ei olekaan totta. Että oikeasti peilistä katsoo uupunut, kokonaisvaltaisen väsynyt ihminen, joka on myös täysin rikki.
On ollut vaikeaa myöntää, ettei minulla ole kaikki hyvin. Sitä miettii usein, kuinka paljon helpompaa on roikkua siinä pärjääjän roolissa kuin oikeasti alkaa selvittämään ongelmiaan. Samaan aikaan tuntuu, että Jumala kutsuu minua juuri tähän. Se koko syksyn kuulunut kutsu ristin kantamiseen onkin ehkä juuri tätä, vaikka minä haluaisin sulkea tältä silmäni ja unohtaa koko jutun. Nukkua niin kauan, että elämä olisi taas jotenkin ehjää. Että minä olisin ehjä.
Jumala on myös tuntunut tasoittaneen tietä tälle kaikelle. Minun elämääni on johdatettu ihmisiä, joista on ollut valtavasti apua ja tukea. Jotka kuuntelevat, välittävät ja osaavat jopa sanoa oikeita asioita (mikä ei ole helppoa tai itsestäänselvää - on helppoa puhua reippaudesta, niskasta tarttumisesta ja opintojen kasaamisesta, kun ei tiedä lainkaan mistä on kyse. Vaikeampaa on myöntää, että joskus parempi on olla vain hiljaa ja sanomatta mitään.). On vaikeaa selittää sen merkitystä, miltä tuntuu, kun esirukouksessa onkin kohta minulle ja minun elämäntilanteeni jakaville. Tajuta, että suurempi joukko kantaa - sekä näkyvä että näkymätön seurakunta - ja rukoilee minun puolestani. Ehkä jotenkin haparoiden alan sisäistää, minkälaisesta Jumalasta oikeasti puhun, kun kerron hänen olevan lähellä sairaita ja heikkoja. Ne eivät ole vain kauniita ja lohduttavia sanoja, vaan Jumalan tekoja, jotka tulevat keskelle kaikkea rujoa, raakaa ja saastaista. Eikä siinä ole inhimillisin silmin mitään kovin kunniakasta, sillä ne silmät näkevät vain kullan ja kimalluksen, maallisen
menestyksen ja pinnallisen kauneuden.
Jumalan kauneus kääntää raa'an teloituksen, ruosteisten naulojen runnomat kädet ja verta ja vettä keuhkopussista sylkevän kyljen kauneudeksi, jota inhimillinen katse ei voi täysin saada kiinni tai tavoittaa, sillä ne silmät sokaistuvat sen kauneuden edessä. Ehkä tämän kaiken valossa voi päätellä, että minun rujouteni, saastaisuuteni ja raakuuteni voi lopulta muuttua Jumalassa joksikin muuksi, vaikka itse olen muutokseen kykenemätön.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)