Oi suuri mysteeri

Oi suuri mysteeri

ja ihmeellinen sakramentti,

että eläimet saivat ensin nähdä

vastasyntyneen Herran

laitettuna seimeen.

Autuas Neitsyt,

sinun kohtusi sai armon kantaa

Herran Jeesuksen.

Alleluia.

Joulu on taas

Se on täällä taas - joulu. Viime vuosina joulu on yllättänyt, vaikka sitä mainostetaan jo marraskuusta asti (lähikaupassa oli jouluvalikoima esillä jo lokakuusta...). Kuitenkin, kaikkien jouluvalojen ja jouluhässäkän keskellä tajusin vasta tänään, että kappas, huomennahan on joulu.

Rakastan joulua. Olen täysin valmis kuuntelemaan joululauluja jo marraskuussa, ja joululahjat mietin tarkkaan. Kuitenkin, vihaan sitä kiirettä ja ruuhkaa. Kulutushysteria on aivan hirveätä, ja yritänkin aina ostaa lahjat kerralla: yritän välttää koko joulukuun kauppakeskuksia, niiden jonoja ja järkyttävää musiikkia. Vihaan All I Want For Christmas Is You:ta palavasti, ja arvatkaapa mitä? Se soi joka ikisessä puodissa. (Kävin Kappahlissa sovittamassa housuja sunnuntaina. Siellä soi tämä kirottu biisi Justin Bieberin kera. Juoksin melkein ovesta ulos huutaen).

Joulu on minulle sekä perheen kanssa olemisen juhla että hengellinen juhla. Tänä vuonna olen ravannut joulun alla kirkossa enemmän kuin edellisinä vuosina, ja uskolla on ollut yhä enemmän merkitystä nyt jouluna. Joulu on kuitenkin tuntunut tänä vuonna oudolta ja kaukaiselta. Se ei ole ulottanut itseään pieneen opiskelijakämppääni, vaikka omistankin pikkuriikkisen muovikuusen. Ennen loman alkua leivoin pipareita ilman muotteja sekä joulutorttuja, jotka poltin uunin ulkopuolella - se on mahdollista. Kauneimmat joululaulutkin on tullut veisattua kolmessa kirkossa. Joulu ei kuitenkaan ole tuntunut samalta, mitä se ennen on ollut. Vaikka olenkin ollut jo lähes viikon lomalla kotona Tampereella, joulu tuntuu silti kaukaiselta käsitykseltä. Kotona tuoksuu joulu, ja kuusi on koristeltu, mutta olo ei ole niin jouluinen, kuin haluaisin.

Oivalsin viime vuonna, että joulukäsitykseni pitää muuttua: en ole enää lapsi, joka innolla odottelee lahjoja. Etenkin nyt, kun asun omillani Helsingissä, jossa joulu ei tuntunut lähestyvän tenttiahdistuksen ja loputtomien opiskelutuntien takia. Minun täytyy vain yksinkertaisesti saada uusi asenne joulua kohtaan. En tiedä vielä millaisen haluan tai millaisen tarvitsen, mutta jostakin se on löydettävä. Joulu on rakas ja tärkeä juhla, ja haluan sen olevan ihanan suuri jatkossakin, myös näin aikuisena.

Kuitenkin, minusta löytyi tänään se pieni joulumieli, kun näen koristellun kuusen, jossa roikkuu USA:sta ostettu, aivan järkyttävän glitteröivä ja mauton bilepukki. Kyllä, se hirvitys tuo aina joulumielen. Jopa Tampereen kaupungin orvon kalteva kuusi ei tuntunut niin kamalalta, kun tulin lomalle. Tarvitsin lomaa; tarvitsen joulua. Muuten en jaksa keväällä opiskella.

Tämä hirvitys on siis bilepukki. Huono kännykkäkuva, mutta halusin demonstroida.

Hyvää ja siunattua joulua kaikille<3

-Iiris

Me käymme joulun viettohon (niin maisin miettehin)

Viime päivinä olen ostanut paahdettuja suolapähkinöitä, liivatelehtiä, aprikoosihilloa, leivontasuklaata, säilykekirsikoita, mantelimassaa, maustamatonta tuorejuustoa ja monta muuta asiaa, joita en yleensä ostoskoriini kaupanhyllystä nostele. Käyttänyt satoja euroja joululahjoihin. Olen asetellut piparkakkutaikinaa irtopohjavuoan pohjalle ja kaatanut makaroneja painoksi päälle; jännittänyt uunin edessä, onnistuuko marmoroidun karpalo-juustokakun piparkakkuinen pohja vai ei. Olen koristellut piparkakkuja erilaisilla strösseleillä ja helmillä harmitellen, ettei niistä tule tarpeeksi kauniita. Samalla veljeni on vannottanut, etten koristele kaikkia, koska ei niitä voi silloin syödä. Olen etsinyt satiininauhaa suurille ranskanpastillein koristeluille piparisydämille ja pyytänyt isää ostamaan konjakkia jouluhalon kuorrutetta varten. Jutellut äidin kanssa, minkä muotoisia joulutorttuja meidän pitäisi tehdä. Yhtä aikaa olen sekä miettinyt yltäkylläisyyttä että pyrkinyt täydelliseen jouluun.

Kuva vuosien takaa: jouluaaton aatto 2010.

Samalla, kun ostoskeskukset täyttyvät jouluostoksiaan tekevistä ihmisistä, puhutaan joka ainoa vuosi joulustressistä. Ehditäänkö siivota? Tehdä laatikkoja ja paistaa kinkku? Hankkia kaikille mieleiset lahjat? Samalla mietin, takaavatko siisti koti tai täysi joulupöytä täydellistä joulua. Kinaanko veljeni kanssa silti turhista asioista, heitetäänkö joulupöydässä jokin typerä kommentti jouluevankeliumista (tuleeko se minun omasta suustani)? Eikö joulu ole kuitenkin enemmän mielentila kuin onnistuneiden lahjahankintojen, hyvän ruoan ja järjestelyjen summa?

Lohduttavaa on kuitenkin se, että joulu voi tulla kummankin kaltaiseen kotiin: kotiin, jossa kaikki on täydellistä, mutta todellinen valmistautuminen jäänyt – ja siihen kotiin, jossa joulu on pelkkä mielentila. Jumala ei kavahda keskeneräisyyttä, oli se sitten maallista tai hengellistä. Luo köyhän niin kuin rikkahan saa joulu ihana. Kysymys vain kuuluu, kumpi koti on todellisuudessa rikas ja kumpi köyhä? 

Anne

Ajatuksia kärsimykseen astuvasta Jumalasta

Pari viikkoa sitten vietetyssä teologien puurojuhlassa tiedekuntamme dekaani vaati meitä teologeja muuttamaan suomalaisia jouluperinteitä positiivisempaan suuntaan. Dekaanimme hauskuutti opiskelijoita poimimalla erilaisista suomalaisista perinteikkäisistä joululauluista surkuhupaisan pessimistisiä säkeitä. Kuuntelin puhetta korvanlehdet nolostuksesta helottaen, sillä olin säestämässä yhteislauluja, joista noin puolet sai kylmää kyytiä dekaaniltamme – ennen kuin yhtäkään oli ehditty laulamaan.  

(Siinä vaiheessa, kun otettiin puheeksi herännäisyys, olin valmis ryömimään pöydän alle piiloon.)

No, dekaanimme esitti siis hienoista piikittelyä suomalaisia hartaita ja haikeita jouluperinteitä kohtaan, joiden perusteella voisi kuvitella joulun olevan surullinenkin juhla. Vaikka puhe oli selkeästi tarkoitettu keveäksi, aiheutti rakkaiden perinteiden kritisoiminen hieman jupinaa ainakin meidän pöydässämme. Juteltuani myöhemmin muutaman teologian opiskelijan kanssa aiheesta, tajusin, kuinka minun mielessäni jouluun(kin) on aina liittynyt ilon lisäksi vahvasti myös ajatus kärsimyksestä: kristinuskon suurimmissa juhlissa, joulussa ja pääsiäisessä, kärsimys ja ilo kulkevat käsi kädessä.

Kristittynä muistan jouluisin sitä, kuinka Jumala syntyi ihmiseksi, mikä on pääsiäisen ilon valossa valtava juhlan aihe. Erityisesti minua puhuttelee kuitenkin ajatus, minkälaiseksi ja minkälaisiin oloihin Jumala astui. Tässä yltäkylläisyydessä, kulutushysteriassa ja markkinavaltojen pyörittämässä yhteiskunnassa on helppo unohtaa, minkälaisissa oloissa suuri osa maailman ihmisistä elää – ja että 2000 vuotta sitten itse Jumala syntyi samankaltaiseen köyhyyteen, häpeään, hätään ja kärsimykseen. Jumalalle inhimillinen valta, kulta ja loisto ovat toissijaisia ja Hän kutsuu luokseen ne, jotka ovat inhimillisillä mittapuilla vähäisimpiä: joukon köyhimpiä, hauraimpia ja pienimpiä.

Jo Kristuksen maallisen taivalluksen alussa kärsimys ja ilo olivat läsnä. Pääsiäinen tuo luoksemme vielä suuremman kärsimyksen, mutta lopulta sanoinkuvaamattoman ilon ja toivon. Ihmiselämässäkin ilo ja kärsimys kulkevat usein sisään samasta ovesta ja ehkä kesken toisen vierailun. Kuitenkaan Jumalalle ihmiselämän todellisuus ei ole vierasta eikä kärsimys ole koskaan viimeinen vieras, sillä kuoleman varjon maahan loistaa vielä valo kaikille kansoille. 

Mutta suurin niistä on rakkaus

 (Pistin tämän faceen vähän aikaa sitten, ajattelinpa julkaista täälläkin)

“Tahdon niin maan perkeleesti.”

Ystäväni kiteytti hyvin tunnelmat tasa-arvoisesta avioliittolaista. Olen täysin samaa mieltä. Tahdon kaikille aikuisille ja tasapainoisille ihmisille oikeuden solmia liitto rakkaudessa.Tahdon, että kaikilla on oikeus lapsiin, oikeusturvaan sekä onnelliseen perheeseen. Minä tahdon.

Olen myös kristitty. Uskon Jumalaan, luen Raamattua sekä käyn kirkossa. En ole ns. “kaappikristitty”, joka piilottelee uskoaan. En. Opiskelen teologiaa, ja minusta tulee jonakin päivänä pappi. Silti, kannatan tasa-arvoista avioliittolakia.

En ymmärrä maallisia perusteluja tasa-arvoista avioliittolakia vastaan. “Lapsilla on oikeus isään ja äitiin!” “No kun se on aina ollut näin.” “No mut lapsia kiusataan.” Argumentit eivät vain yksinkertaisesti ole valideja nykypäivänä, 2010-luvun yhteiskunnassa. Kuitenkin, ymmärrän mistä uskonnolliset perusteet kumpuavat. Ei, en todellakaan ole samaa mieltä, mutta ymmärrän.

Usko on pohjimmiltaan henkilökohtainen kokemus. Uskon tuntevani Jumalan tahdon, mutta monet tuntevat Jumalan eri lailla. Se on ihan OK. Raamattu on monitulkintainen, lukuisilla kirkoilla on eri kantoja eri asioihin. Minä uskon Jumalan haluavan meidän rakastavan kaikkia, olemaan laupeita ja lakkaavan tuomitsemasta. Olen jopa miettinyt, että jos Jeesus eläisi nykypäivänä, hän kannattaisi tasa-arvoista avioliittolakia ja olisi todennäköisesti vegaanihippi. Joku toinen tulkitsee Raamatun eri lailla, ja se ei ole asia, jota kykenen muuttamaan. Usko on monille ihmisille tärkein osa elämää, ja se täytyy ottaa vakavasti, vaikka ei uskoisi mihinkään.

Mutta vihan ja katkeruuden levittäminen, se ei ole OK, kummaltakaan osapuolelta. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei hetkauta kenenkään heteron elämää henkilökohtaisesti. Homot eivät valloita Arkadianmäkeä tai arkkipiispan istuinta. Se, että vihataan ja syytellään ihmistä, joka ei aiheuta vahinkoa, on väärin. Ymmärrän, jos joku pitää avioliittoa naisen ja miehen välisenä. Se kieltämättä lukee todella selvästi Raamatussa. Kuitenkin, se ei ole syy vastustaa eduskunnassa, maallisessa hallintoelimessä, homoavioliittoja. Eduskunnassa ei päätetty kirkon tulevaisuudesta, vaan Suomen lain tulevaisuudesta. Se on täysin eri asia. Se, mitä luterilainen kirkko päättää vihkioikeudesta tulevaisuudessa, on aivan oma juttunsa, ja sitä ei kuulu sekoittaa Arkadianmäellä tehtyihin päätöksiin. Se on väärin, että poliitikko saarnaa eduskuntasalissa kuin kirkossa konsanaan. Lutherillakin oli käsitys kahdesta regimentistä, ja olen samaa mieltä herran kanssa. Niille ihmisille, jotka perustelevat politiikkaan liittyviä kysymyksiä uskonnolla, sanon vain, että let it go. Maalliset päätökset eivät uhkaa tai loukkaa kenenkään uskoa, joten turhaan on päätään vaivata ihmisten petipuuhilla.

Se, mitä kirkko päättää, on kirkon oma asia. Toivon kirkolta hyväksyntää ja avioliittokäsityksen uudelleenmiettimistä. Kaikki ei ole samaa mieltä kanssani, ja keskustelut tulevat olemaan pitkiä. Olen kuitenkin kiitollinen, että aihe on ravistellut kirkkoa ja synnyttänyt keskustelua.

Viha ei ole kuitenkaan oikein, ei nyt eikä koskaan. Ei ole oikein tuomita ihmisiä ja uhata helvetillä. Se ei ole meidän tehtävämme. Kristinuskon ydin on rakkaus, ja meidän kuuluisi levittää sitä, ei vihaa. Me olemme kaikki syntisiä, olimmepa homoja tai emme. Se mieletön rakkaus, mikä kumpusi lain kannattajista, on mielestäni se, mitä Jumala tahtoo meiltä, ei vihapuheiden levittäminen ja aggressiivinen hyökkääminen vilpittömiä ihmisiä kohtaan. Rakkaus tekee onnelliseksi. Se on hyvää ja puhdasta. Sitä ei saa kieltää, etenkin jos se on kahden tasapainoisen ihmisen välistä. Siteeratakseni Les Misérables-musikaalia: “To love another person is to see the face of God”.

Minä sanon siis tahdon. Minä tahdon vihkiä tulevaisuudessa niin hetero- kuin homopareja. Minä tahdon levittää rakkautta työkseni, ja sen aion tehdä. Tahdon, että kaikilla on myös samat oikeudet rakastaa ilman pelkoa vihapuheista ja syyttelystä.

Uskon myös, että tämä on Jumalan tahto.

- Iiris

Arkihuolesi heitä

Tänään tein viimeisen tentin tälle syyslukukaudelle ja mun joululoma on nyt virallisesti alkanut. Huomenna Onnibus vie minut joulunviettoon kotiseudulle Pohjois-Savoon (jossa on lunta!). Sitä ennen pitäisi vielä siivota, pakata ja kokoustaa Etelärannassa KUA:n toimistolla ensi vuoden kampanjasta. Arkihuolien määrä on kuitenkin nyt pienempi kuin kertaakaan tänä syksynä.

Ensimmäinen syksy yliopistossa ja Helsingissä oli rankempi kuin olisin ikinä osannut odottaa. Helpoksi sitä ei voi väittää hyvällä tahdollakaan. Minut tuntevat tietävät melko hyvin, mistä olen kärsinyt, ja heidän tiedossaan sen on hyvä pysyäkin. Kuitenkin lyhyesti sanottuna olen toivottavasti saanut sairaalakiintiöni täyteen koko yliopisto-opintojeni ajalta.

Kuitenkin syksy oli myös antoisa. Olen oppinut valtavasti – en luentojen myötä, vaan ihan vain elämän myötä. Opin arvostamaan (jälleen kerran) terveyttäni, nyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Opin sen, että kaikkea en voi jättää viime tippaan – yllättäen voikin käydä niin, että ne viimeiset illat ennen tenttiä tai esseen deadlinea kuluvatkin sairaalassa tai sängyn pohjalla (tämä ei kuitenkaan tarkoita, että toteuttaisin aina oppimaani käytännössä…).

Syksyn aikana on tapahtunut niin paljon asioita, että on hankala uskoa, miten olen oikeasti asunut Helsingissä vasta nelisen kuukautta. Kun kaikki tuntui toivottomalta ja kipu oli sanoinkuvaamatonta, mietin, oliko tämä yhtään hyvä idea. Jos ne uskontojen laudaturit, stipendit ja hyvät pääsykoepisteet eivät kertoneetkaan todellisuudessa yhtikäs mistään, vaan teologia onkin minulle täysin väärä ala. Jos muutinkin väärään kaupunkiin. Jos olenkin teologiksi ihan liian vääränlainen enkä vain löydä paikkaani. Jos ne kaikki vastoinkäymiset olivat jonkinlaista rangaistusta minulle siitä, minkälainen olen ja mitä kaikkea hyvää olen aiemmin saanut (näin todella ajattelin, vaikka se omaa moraalitajuani ja kuvaani Jumalasta vastaan sotiikin).

Tämä syksy on ollut minulle ennen kaikkea opetusta siitä, kuinka kaikki kääntyi kuitenkin paremmaksi, vaikka minä en siihen jaksanut luottaakaan. Olen viimeisen puolentoista kuukauden sisällä löytänyt uskomattoman ystäväjoukon teologian fukseista (ehkä parhaimman ikinä), enkä voisi olla heistä kiitollisempi. Jotakin hyvää sairastuminenkin toi, sillä sain selville, että minusta välitetään enemmän kuin olisin voinut kuvitella. (Kiitos rukouksista jokaiselle.)

Lähestyvä joulu on kirkastanut synkkää, sateista joulukuuta. Huomenna kotiin, jossa saan olla loppiaiseen asti. Viimeisetkin arkihuoleni jätän Helsinkiin. 

Anne

Ei lukeva tieltä eksy

Koska joululomaan on enää alle viikko, haluan kertoa teille kirjavinkkejä ja lempikirjojani. Lukeminen on yksi lempiasioistani maailmassa, mutta olen kyllä huomannut, että lukemiselle ei ainakaan näin fuksisyksynä ole jäänyt juuri aikaa. Heikki Räisäsen muistelmateoksen sivut kääntyvät suorastaan hävettävän hitaalla viikkotahdilla, ja mun teologi-kirjahyllyssäni on vielä muutama muukin täysin lukematon kirja. Joululomalla lukemiselle on onneksi aikaa, ehkä muillakin kuin minulla, joten tässä lista omista suosikeistani! :) 

1)      Jonas Gardell: Jeesuksesta

Sain Jeesuksesta-kirjan joululahjaksi vanhemmiltani jouluna 2010. Olin toivonut kirjaa lahjaksi, ja aloitin sen lukemisen heti jouluaattoiltana. Kirja oli vaikea, aivan käsittämättömän vaikea 16-vuotiaalle lukiolaistytölle, jolle neitseestäsyntymisopin täydellinen hylkääminenkin tuntui hurjalta – varsinkin jouluna. Samalla minuun teki vaikutuksen Gardellin tyyli ja rehellisyys: kirjan teksti oli samalla rujoa ja kaunista. Loppua kohti kirja muuttuu ankarasta lempeäksi ja armolliseksi, ja mielestäni kirja on todellinen ylistyslaulu anteeksiannolle, Jumalan sisäänsä sulkevalle rakkaudelle ja ristinteologialle.

Kirja on jatko-osa Gardellin aiemmalle teokselle Jumalasta, joka toi Gardellille kotimaassaan Ruotsissa teologian kunniatohtorin arvonimen. Gardell kirjoitti Jeesuksesta -kirjaansa 12 vuotta, mikä todella  näkyy kirjassa. Tämä kirja on vaikuttanut minuun uskomattoman paljon – jokainen voi tulkita itse, onko vaikutus hyvää vai pahaa. Gardellin lukemisen jälkeen dogmien kyseenalaistaminen ei minua ole enää järkyttänyt, joten se on varmasti säästänyt minut joiltakin kriiseiltä teologian opinnoissa.

2)      Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Minulle iski kesällä 2011 klassikkojen lukemisvimma. Yksi tuona kesänä lukemistani kirjoista oli Kuin surmaisi satakielen, joka on lukemistani kaunokirjallisista teoksista suosikkini. Kirja kertoo lapsen näkökulmasta 1930-luvun Alabaman rotusorron ja yksittäisellä paikkakunnalla käynnistyneet tapahtumat, kun valkoinen keskiluokkainen asianajaja suostuu mustan, valkoisen naisen raiskauksesta syytetyn miehen puolustusasianajajaksi. Kirja on humaani, koskettava ja ajaton. Eräs suosikkilainauksistani on juuri tästä kirjasta: ”On vain yhdenlaisia ihmisiä. Ihmisiä.”

3)      Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgrenin kirjoista tulee aina hyvä mieli. Varmaan siksi, että niistä tulee mieleen myös lapsuus. Muistan, kuinka äitini luki meille (minulle ja vuotta nuoremmalle pikkuveljelleni) ääneen Vaahteramäen Eemeliä, Ronja ryövärintytärtä ja Veljeni, Leijonamieltä. Kirjan alku tuntui jotenkin hirvittävän pelottavalta, sillä kuolema oli siinä niin läheinen teema. Voi olla, että asialla oli jotakin tekemistä sen kanssa, että muistikuvieni mukaan luimme kirjaa samoihin aikoihin, kun tätini kuoli syöpään ja koin ensimmäinen eksistentialistisen kriisini. Minä pystyin samaistumaan valtavan hyvin Korppuun, joka sairasteli paljon, oli joukon ulkopuolinen ja muutenkin vähän reppana. Löytyy kirjasta myös jonkin verran kristillistä symboliikkaa kyyhkysen, kuolemanjälkeisen elämän ja hyvän ja pahan välisen taistelun muodossa.

4)      Bjorn Sortland: Silmätyksin

Silmätyksin luin ensimmäisen kerran yhdeksännellä luokalla, ja se on edelleen yksi lempikirjoistani lähinnä sen herättämän nostalgia-arvon vuoksi. Kirja kertoo 17-vuotiaasta Fridasta, joka sairastuu vakavaan silmäsairauteen ja lähtee interrailille katsastamaan Euroopan taideaarteet ennen kuin on liian myöhäistä. Matkan alussa hän tapaa Jacobin, joka tekee pääsiäisaiheista lehtijuttua Pelastusarmeijalle Jeesuksen ristiinnaulitsemiskuvauksista. Matkan aikana parivaljakko käy läpi eri taidesuuntauksia ja 33 ristiinnaulitsemiskuvausta, ja tietysti, rakastuu. Kirja on sekä viihdyttävä että tietoa antava ja sitä on kutsuttukin ”taidehistorian Sofian maailmaksi”. Minulle kirja sopi, sillä olen aina pitänyt taidehistoriasta enemmän kuin filosofiasta…

5)      Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia

 Tätä kirjasarjaa olen hehkuttanut ja sen hehkuttamista myös jatkan. Trilogia kertoo 80-luvun Tukholmasta, joss AIDS tekee tuhojaan ja kuolema korjaa satoaan. Trilogian osat ovat Rakkaus, Sairaus ja Kuolema, jotka tietenkin paljastavat kirjasarjan vaiheet ennen kuin lukija on päässyt kanttakaan avaamaan. Kirjoissa paljastuu järkyttävällä tavalla, minkälaista aikakautta homoseksuaalit ovat joutuneet elämään: elämää ei värittänyt ainoastaan pelko mystisestä ja tappavasta sairaudesta, vaan myös yleinen halveksunta, perhesuhteiden katkeaminen ja itseinho. Tuntui uskomattomalta lukea, kuinka niin monien ihmisten identiteetti kiellettiin kuoleman jälkeen: totuutta välteltiin, kuolinsyy valehdeltiin, elämänkumppanin kiellettiin tulemasta hautajaisiin. Nämä kirjat saivat koko Ruotsin itkemään ja niin myös minut. 

+  Raamattu

Jokainen itseään kunnioittava teologihan tämän mainitsee. (Ainakin, jos opiskelulinja on A1 ja pääainehaave eksegetiikka.) Tänä syksynä olen jotenkin sisäistänyt, kuinka kiehtova kirja Raamattu oikein on. Mikä kirja kertoo yhtä paljon sekä Jumalasta että ihmisyydestä? Raamatusta on löytynyt kauneimmat mutta myös hirveimmät tekstit, joita olen koskaan lukenut. 

Toivottavasti tämä postaus antoi aiheen lähteä kirjastoon etsimään lomalukemista. :) Allekirjoittaneen on hankala uskoa, että loma alkaa alle viikon kuluttua - onhan tässä vielä kaksi konserttia, kaksi keikkaa ja kaksi tenttiä jäljellä ennen kuin Onnibus vie minut Pohjois-Savoon. Miten kaiken ehtiikin?

Tänään myös Akateeminen joulukonsertti klo 19 Kallion kirkossa, jossa laulan SOLlin riveissä! Tervetuloa!

Anne

(Kuvat lainattu täältä, täältä, täältä ja täältä.) 

Tervetuloa tutulle kalliolle

Hei vain,

ja tervetuloa blogiimme! Olemme kaksi teologian opiskelijaa Helsingistä, jotka ovat aloittaneet opintonsa tänä syksynä. Pistimme blogin pystyyn, koska Iiris täytti facebook-profiilinsa ylipitkillä mielipidekirjoituksilla ja tajusi, että oli aika aloittaa oma blogi facebook-kavereiden kiusaamisen sijaan. Asiaa Annelle selittäessään, Anne ehdotti: ”Hei! Perustetaan YHTEINEN blogi!”

… ja tässä sitä ollaan: kirjoittamassa aloituspostausta maanantaiaamupäivänä keskellä joulukuun ruuhkaisinta viikkoa. Kreikan luento alkaa kahden tunnin kuluttua, emmekä kumpikaan ole tehneet läksyjä. Kuten huomata saattaa, olemme lukuisien muiden asioiden ohella taitavia myös asioiden priorisoimisessa. Toivomme, että tämä taitomme ei pistä silmään blogia silmäillessä.

 Olemme oikeastaan täydellinen parivaljakko yhteisen blogin aloittamiseen. Olemme molemmat juuri muuttaneet toiselta paikkakunnalta suureen ja tuntemattomaan (ehkä pelottavaankin) Helsinkiin. Opiskelemme molemmat teologiaa ja ajatusmaailmamme on hämmentävän samanlainen. Molemmat ovat feministi-liberaali-viherpiipertäjiä ja (toivottavasti) myös tulevia pappeja, jotka inhoavat sanaa naispappi.

Blogiltamme voi siis odottaa vahvoja mielipiteitä rakastavalla sävyllä esitettynä sekä ihan tavallista nuorten opiskelijoiden arkea. Lisäksi Iiriksen huonolta huumorilta ei voi välttyä (tuskin myös Annenkaan). Blogimme nimi ”Tutulla kalliolla” on peräisin - mistäs muualtakaan - kuin Raamatusta. Tuttu kallio on viittaus kristilliseen perinteeseen ja uskoon, joka meitä molempia tukee. Vaikka asumme vieraassa kaupungissa ja elämäntilanteemme on uusi, olemme silti tutulla kalliolla.

Toivottavasti jäät seuraamaan kuulumisiamme tänne eksyttyäsi, sinä kiva ja suurenmoinen lukija! Me ryhdymme nyt tekemään kreikan läksyjä. (Ehkä.)         

- Anne ja Iiris