Älkää koskaan unohtako

Kuvassa on Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneitä lapsia.

Tänään vietetään vainojen uhrien muistopäivää: tämä päivä on omistettu holokaustin uhreille. Holokaustista puhuttaessa muistutetaan aina muistamisesta. Tätä ei saa koskaan unohtaa. Sanotaan, että vaikka rikos oli saksalaisten, on koko Euroopan muistettava, mitä tapahtui.

Paitsi että rikos ei ollut vain saksalaisten. Pohjimmiltaan holokaustissa oli kyse koko ihmiskunnalle yhteisestä rikoksesta, joka sanoo: minä olen parempi kuin sinä. Kyllä me olemme oikeassa! Nuo tuolla, ne olivat pahantekijät. Emme me. Kuinka kukaan voi olla noin paha, minä en voisi koskaan… Minä pelastun ­– sinä et.

Ihmisen tapa tehdä kahtiajakoja, jaotella, tehdä vertailuja siitä, kuka on parempi, ulkoistaa paha itsensä ulkopuolelle, on rikos joka on kaikille yhteinen. Se on myös rikoksista vaarallisin. Kun ryhdymme miettimään eriarvoisuutta, kastijakoja, sotia ja kansanmurhia, ne kaikki juontavat juurensa tästä samasta piirteestä. On pelottavaa, että yhä tänäänkin holokausti ulkoistetaan saksalaisten syyksi. Totuus on, että antisemitismi oli vallalla koko Euroopassa jo vuosisatoja ennen holokaustia.  Totta on myös se, ettei natsi-Saksan aikainen sukupolvi ollut yhtään sen pahempi kuin edeltäjänsä tai seuraajansa. Sama, mikä tapahtui Saksassa, olisi voinut tapahtua missä tahansa muualla, jossa olosuhteet ovat otolliset. Ja niin myös tapahtuu. Ei siksi, että jokin kansa olisi toista pahempi, vaan siksi, että jokaisessa ihmisessä piilee yhtäläiset ainekset pahaan.

Onhan se pelottava ajatus: että paha voisikin löytyä minusta. Se suuri ja tuntematon, pimeä voima, jonka näemme lehtien sivuilla tai korkeintaan toisessa ihmisessä – eihän se vain voi olla myös minussa! Oman tunnemaailmamme kannalta paha on turvallista ulkoistaa, mutta historia on näyttänyt ihmiskunnalle jo liian monta kertaa, mitä seuraa siitä, kun paha ulkoistetaan ja yhdistetään oman itsensä sijasta johonkin muuhun – tekoon, paikkaan, kansaan, toiseen ihmiseen.

Ajattelen usein, ettei syntiinlankeemus todellisuudessa tapahtunut silloin, kun Aatami ja Eeva söivät hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta. Sen sijaan syntiinlankeemus tapahtui silloin, kun Aatami sanoi Jumalalle: ”Se oli Eeva!” ja kun Eeva vuorostaan syytti teostaan käärmettä. Holokaustin unohtamista pahempaa on se, että unohdamme, kuinka meidän sisällämme on mahdollisuus tekoihin, jotka ovat seurauksiltaan järkyttäviä ja epäinhimillisiä. Me emme saa unohtaa, että taipumuksemme pitää itseämme parempana ja jakaa ihmisiä ryhmiin sisältää riskin siihen, että jonakin päivänä minä olen jakamassa ihmisiä ryhmiin ja päättämässä, kuka on ansainnut elämän: kuka saa elää vielä toisen päivän - kuka joutuu hengittämään myrkkyä ja ajattelemaan viimeistä kertaa läheisiään, joita ei saa koskaan hyvästellä.

Pari päivää sitten HS:ssä kerrottiin, että todellinen rodunjalostuksen suurvalta 1920-1930-luvuilla olikin Ruotsi. Siis kotoisa, tuttu, lintukotomainen rajanaapurimme, jossa steriloitiin 25 vuoden aikana 63 000 ihmistä, joita jokin ulkopuolinen taho ei kokenut kelvolliseksi lisääntymään. En tiedä, mikä meille on antanut oikeuden unohtaa, mitä Ruotsissa tapahtui. Mikä meille on antanut oikeuden hymistellä muistamisesta ja suunnata samalla ylimielisiä katseita Saksaan tai minne tahansa muualle, vaikka mahdollisuudet samaan pahaan voi löytyä meistä jokaisesta? 

Kuva Ruandan kansanmurhan jäljiltä kesällä 1994.

Kuvat lainattu täältä ja täältä. 

Turhuuksien turhuus?

”Teologiset tiedekunnat joutaisivat kokonaan privatisoiduiksi. Jos pitää säästää, kannattaa aloittaa kaikilla tavoin hyödyttömimmästä.”

Näin laukoo Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wiberg. Ensimmäinen reaktioni oli tietenkin tuohtumus. Miten joku voi sanoa, että teologia on kaikin tavoin hyödytöntä? Elämme maailmassa, jossa on aina ollut ja tulee aina olemaan uskontoja. Miten teologia voi olla hyödytöntä? Tajusin kuitenkin pian, että kyseinen professori ei taida oikeasti tietää, mitä teologia oikeasti on. Ajattelinpa siis jakaa muutaman hauskan faktan teologiasta, mikä osoittaa, että teologia ei ole, Raamattua siteeraten, ’turhuuksien turhuus’.

1.Teologia on tiedettä
Vaikka olenkin fuksi, voin sen jo sanoa, että teologia ei ole rukouspiirejä ja ’jeesustelua’ (ok pidimme kavereiden kesken rukouspiirin ennen filosofian tenttiä, mutta sitä ei lasketa). Emme aloita päiviä yhteisillä aamuhartauksilla tai laula ruokarukousta niin kuin rippikoulussa konsanaan. Me tehdään ihan oikeasti tieteellistä ja objektiivista tutkimusta, joka on täysin tunnustuksetonta.

2.Kaikki teologit eivät ole pappeja
 Teologeista on ”pappislinjalla” vain 40-50%. Teologeja on kaikkialla: opettajia, tutkijoita, toimittajia, asiantuntijoita. Turhuuksien turhuudet ovat soluttautuneet kaikkialle yhteiskuntaan: ne voivat olla jopa naapureitasi. Varokaa vain.

3. Teologit eivät ole kaikki ”hihhuleita”
Teologeja on kaiken karvaisia ja kokoisia. Meitä on eri kirkkokunnista, eri uskontokunnista, ateisteja, konservatiiveja, liberaaleja, homoja, heteroita, varmaan myös alieneita ja muutama mörköotuskin.

4. Teologia on vanhin tiede, mitä opetetaan yliopistossa
Kuka pystytti yliopistolaitoksen keskiajalla? Kirkko. Mitä opiskeltiin ensimmäisenä? Teologiaa. Mikä on Helsingin yliopiston vanhin tiedekunta? Teologinen.
Kunnioittakaa vanhempia, hyvät ihmiset.

5. Teologia on ihan vakavasti ottaen hyödyllistä
Jos kirkko kouluttaisi papit pappiseminaareissa, tulevat papit eivät välttämättä oppisi kriittistä ajattelua ja uskontodialogia. Eikö se ole nimenomaan tärkeää, että papit eivät ole ns. sokeita? Eikö ole tärkeää, että yhteiskuntaan valmistuu asiantuntijoita, jotka tietävät yhdestä maailman vaikuttavimmasta ilmiöstä eli uskonnollisuudesta? Professori Wibergin ajatusmallin mukaan myös varmasti moni muukin on hyödytöntä, kuten vaikka filosofia, kulttuuriantropologia, folkloristiikka ja niin edes päin. Miksi yhteiskunnassa täytyisi työskennellä pelkkiä tehokoneita, jotka vain tuottavat ja tuottavat?

 - Iiris, ilmeisesti turhaa opiskeleva turhuus

Kiitos Egyptin prinssille, että on olemassa näin hyvä gif.

 Ps. Teologia on nykypäivänä harvinainen oppiaine yliopistoissa. Mehän voisimme periaatteessa ryhtyä uhanalaiseksi lajiksi, niin saataisiin jotain suojelusta!

Saako uskonnollinen kieli ahdistaa ja muita kieleen liittyviä kysymyksiä

Valtias. Kuningas. Herra. Paimen. Karitsa. Tie, totuus ja elämä.

Minä teen tunnustuksen: uskonnollinen kieli ahdistaa minua joskus todella paljon. En tiedä, saisiko tällaista tunnustusta kuulua kristityn taikka tulevan papin suusta, mutta niin se vain on. Varsinkin lukioaikana haaveilin (ja haaveilen kyllä vieläkin), että oppisin kuvaamaan Jumalaa raikkaalla tavalla, irti vanhoista (ahdistavista?) yhteyksistä mutta siitä huolimatta oikeaoppisesti. Uskonnollisen ja hengellisen kielen uudistaminen voisi ratkaista myös yleistä suhtautumista kirkkoon, kristinuskoon ja Jumalaan ylipäänsä. Se voisi myös avata uusia näkökulmia siihen, mitä me ajattelemme Jumalasta.

Luin viime kesänä Raamattua savoksi. Aluksi nauratti lukea, kuinka Jopi huasteli Jumalalle tai kun Johannes Kastajalta otettiin nirri poekkeen. Pian kuitenkin huomasin, kuinka raikkaalta tuttu, mutta tuossa kontekstissa uusi kieli tuntui tuttuja tekstejä lukiessa. Kuluneesta ja monia kertoja läpiluetusta tekstistä löytyikin jotakin uutta, kun sen sai lukea uudella kielellä.

Me olemme kuitenkin visusti kiinni perinteissä, tutussa ja turvallisessa - siitä syystä kai vuoden 1992 Raamatun käännös on joillekin kauhistus. Kieli on vahva osa kulttuuria, mutta onko se myös vahva osa uskontoa? Ajatus on kiehtova, mutta ehkä vähän pelottavakin. Voivatko kuvat Jumalasta olla jollakin tavalla moninaisempia kulttuurissa, jossa käytetään eri kieltä? Eikö riitä, että minun täytyy Raamattua lukiessani ottaa huomioon 2000 vuotta sitten vallalla ollut maailmankuva, tuntematon kulttuuri ja miljöö, vaan myös kieli, joka kertoo ehkä Jumalasta jotakin sellaista, mitä suomen kieli ei vain pysty tavoittamaan? Tai suomen kielen kehityskulku ja käännöstyö, johon ovat voineet vaikuttaa erilaiset arvovalinnat tai väärinkäsitykset?  

Puhuimme viime viikolla kreikan luennolla sanasta ἡ δικαιοσύνη, joka tarkoittaa oikeudenmukaisuutta, oikeutta tai vanhurskautta. Kävi ilmi, että suomen kielessä vanhurskaus-sana on poikkeuksellinen, sillä muissa kielissä ei tehdä eroa Jumalan vanhurskauden ja maallisen oikeudenmukaisuuden välille. Ajatus on outo, sillä minun mielessäni ne eivät tarkoita lähellekään samaa asiaa – kuitenkaan kristitty britti tuskin kokee, että hänen hengellisyydestään olisi mitään pois, vaikka hän puhuu ”vain” Jumalan oikeudenmukaisuudesta.

Ajattelenko Jumalasta väärin, jos en koe Häntä kuvailtavan parhaimmalla tavalla termeillä Valtias tai Kuningas? Eivätkö nuo kuvaukset ole lopulta vain yritystä kuvata Jumalaa parhaimmalla mahdollisella tavalla – kuitenkin siinä onnistumatta? On välillä häiritsevää, että yleisimmät kuvaukset Jumalasta tuovat mieleen inhimillisiä mielikuvia, jotka eivät tee oikeutta Jumalalle, johon uskon ja jota haluan seurata. Minun Jumalaani kuvaavat enemmän sanat vapaus, totuus ja rakkaus kuin valta, voima ja kunnia, sillä kolme viimeistä tuovat mieleen hallitsijan, joka on etäinen, kylmä – jopa julma. Minulle Jumalan valta näyttäytyy parhaiten siinä, ettei se ole mitään inhimilliseen valtaan rinnastettavaa. Kun Jumala päätti astua maan päälle, hän ei tehnytkään sitä kirkkauden valtaistuimellaan, vaan häpeään ja nöyryytykseen verhottuna.

Eräs pohjoissavolainen kirkkoherra aiheutti muutama vuosi sitten kohun kastaessaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen sijasta Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen. Opillisesti ei tuossa ilmauksessa ollut (ainakaan minun nähdäkseni) mitään vikaa, vaan kohu johtui lähinnä siitä, kuinka kiinni me olemme itsellemme tutussa kielessä. Jumala ei ole sukupuolinen olento, mutta yhtäkkiä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen korvaaminen sukupuolineutraaleilla ilmaisuilla olikin peruste kohulle ja uudelle tappelulle siitä, kuka nyt tällä kertaa sattuu olemaan oikeassa Jumalan todellisesta luonteesta. 

Kun Jumala lähetti Mooseksen kansansa pariin, hän ei esitellyt itseään kuninkaana, hallitsijana tai paimenena. ”Minä olen se, joka olen”, Hän totesi yksiselitteisesti. Ihmisellä on tarve saada mahdollisimman tarkkoja kuvauksia Jumalasta, vaikka totuus lienee se, että voimme saada tämän elämän aikana tietoomme Jumalasta vain pieniä palasia ja Hänen ymmärtämisensä jää ehkä vain hyvän yrityksen tasolle. Kokemus siitä, että Jumala kuitenkin kuulee ja ymmärtää kieltäni, on hengellisesti tärkeä – niin minulle, joka painin uskonnollisen kielen ongelmien kanssa, kuin myös sille vähemmistökielen edustajalle, joka saa ensi kertaa lukea Raamattua omalla äidinkielellään juuri käännetystä Raamatusta. Jumala ei ole sidottu hepreaan, arameaan, kreikkaan tai latinaan, vaan ymmärtää niin suomea kuin swahilia ja ehkä myös uskonnollista, tieteellistä, aikuisen monimutkaista ja lapsen yksinkertaista kieltä.

Soi virteni kiitosta Herran

Kirjoitin ennen joululomaa lempikirjoistani ja samaa teemaa mukaillen ajattelin kertoa vuorostaan toisesta kivasta aiheesta, joka on tärkeä osa elämääni. Kyseessä on tietenkin musiikki, josta oli tulla minulle ammatti ennen kuin tulin järkiini ja valitsin alakseni teologian.  Uskottavana (?) teologina päätin keskittyä tällä kertaa lempivirsiini.

Vaikka olen elänyt suurimman osan elämästäni 2000-luvulla ja minun pitäisi siis olla täydellisesti konemusiikin turmelema, ovat perinteiset virret silti kasvaneet osaksi minua. Muistan, kuinka istuin seitsemänvuotiaana ennen kouluun lähtöä aamuisin mummon sylissä ja luimme yhdessä Ystävä sä lapsien –kirjaa, joka oli muistaakseni eräänlainen lasten Uusi testamentti. Jokaisen tekstin jälkeen kirjaan oli painettu myös jokin virsi, joka liittyi jollakin tavalla kyseiseen tekstiin. Usein mummo luki tekstin, jonka jälkeen minä lauloin virren – kuin ihmeen kaupalla tunsin suurimman osan kirjan virsistä, mistä on varmaan kiittäminen lestadiolaista luokanopettajaani. Joka tapauksessa virret ovat minulle valtavan rakkaita ja pidän niistä lähes poikkeuksetta enemmän kuin yhdestäkään punaisen laulunkirjan laulusta (vaikka toki sieltäkin löytyy helmiä). Varmaan yksi syy siihen, miksi herännäisyys tuntuu minulle läheiseltä, on juuri virsien laaja käyttäminen. Virret ovat helposti ymmärrettävää tekstiä, sortuvat harvoin hienosteluun ja ne sanoittavat yksinkertaisuudessaan syvääkin teologiaa. Virret ovat luontevinta rukousta minulle.

(Vinkki! Painamalla virren nimeä avautuu linkki Youtube-versioon!)

1)      Oi, Herra, luoksein jää (Virsi 555)

Tämä on väsyneen ihmisen rukous. (Ja myös vanhanpiian virsi, kuten eräs nuorisotyönohjaaja sanoi.) Virsi sanoittaa väsymyksen, koti-ikävän ja katoavaisuuden haikeuden. Vaikka virressä kuolema on vahvasti läsnä, on siinä myös mukana kuolemaa vahvempi toivo. Kolmannen säkeistön kysymys aiheuttaa minulle kylmät väreet aina – joskus myös kyyneleet. Miss’ on nyt, kuolema, sun voittosi/ kun Herra Jeesus, olet kilpeni.

2)      Taas kukkasilla kukkulat (Virsi 572)

Tämä virsi on lähes täydellinen. Melodia on valtavan kaunis, ja sitä onkin käytetty useassa virsikirjan virressä. Harvoin sanat ja sävel toimivat yhdessä näin hyvin missään laulussa – niin maallisessa kuin hengellisessäkään. Sanat ovat ylistävät, mutta raikkaat – loistava kiitosvirsi siis.

3)      Aurinkomme ylösnousi (Virsi 105)

Tämä on ainoa omaan kärkikymmenikkööni yltävä pääsiäisvirsi, mikä tuli minulle vähän yllätyksenä – pääsiäisajan virret ovat myös valtavan kauniita ja eroavat mielestäni aika paljon muista virsikirjan virsistä. Ehkä se johtuu siitä, että ihmisen arkielämään harvoin liittyy niin suurta kärsimystä kuin mikä noissa virsissä on läsnä. Tämä virsi on pääsiäisen iloa käsittelevä – siinä on myös melko poikkeuksellinen melodia ja mielestäni melko runolliset ja vaikeaselkoiset sanat. Liekö se syy, miksi tämä virsi tuntuu olevan muiden pääsiäisvirsien rinnalla suhteellisen tuntematon?

4)      Ystävä sä lapsien ( Virsi 492)

Ystävä sä lapsien on melko yleinen kastevirsi. Minä kuitenkin muistan tämän virren parhaiten hautajaisista. Olen laulanut tätä virttä tilanteessa, jossa kaksi täysi-ikäistä ja kaksi alakouluikäistä serkkuani viettivät äitinsä hautajaisia. Silloin olin täysin voimaton estämään itkua säkeitten siunaa äitiä ja isää/ heille elinpäivää lisää kohdalla. Vaikka tämä mielletään lapsen virreksi, on tämä virsi muistutusta minulle siitä, kuinka olen lopulta aina lapsi riippumatta siitä, kuinka kyyniseksi ja maailmaa nähneeksi itseni tuntisinkaan. Koska vanhempani ovat minulle läheisiä ja tärkeitä, ovat aiemmin mainitut säkeet myös täynnä vilpitöntä rukousta joka kerran, kun laulan tätä virttä.

5)      Herra, elämääni (Virsi 509)

Tämä virsi on hyvä esimerkki siitä, kuinka yksinkertaisilla sanoilla voidaan sanoa lähes kaikki tarvittava. Koen, että kristittynä minun velvollisuutenani on nähdä vierellä kulkijoiden ja apua tarvitsevien hätä ja toimia niin, että toimin samalla Kristuksen käsinä ja jalkoina. En voi tietää, minne elämä minut vielä vie, mutta rukoilen, että pystyn pysymään ihmisenä ihmiselle – olla tarvittaessa avoin syli, myötätuntoiset silmät ja kuulevat korvat.

6)      Sinä Jeesus ymmärrät parhaiten (Virsi 510)

Tämä virsi sanoittaa paljon siitä, mitä ajattelen Jeesuksesta: hiljainen mestari, joka tulee ihmistä vastaan vaatimatta järin suuria, vaikka on itse riisuutunut vallasta ja nöyrtynyt köyhyyteen. Virren melodia on aavistuksen kelttiläishenkinen, joka erottaa virren mollivoittoisesta massasta.

7)      Koska valaissee kointähtönen (Virsi 361b)

Ehta körttivirsi ja loistava koti-ikävän sanoittaja. Jokin tässä virressä iskee todella syvälle, köyhään kerjääjään minussa: siihen arkailevaan, herkkään ja pimeään osaan, joka ei pysty välillä näkemään koti-ikävältään ja maalliselta tuskaltaan sitä, mikä on kaunista jo täällä ja loistelee Taivaan todellisuutta. Virren melodia on niin syvään uurrettu minuun, että virsi ei välttämättä edes kaipaa sanoja sanoittaakseen samoja ajatuksia. 

8)      Herraa hyvää kiittäkää ( Virsi 332)

En osannut päättää, kumpi on minulle tärkeämpi – saman virren A- vai B-versio. Tämä virsi kuvaa hyvin luterilaisuutta ja ehkä myös stereotyyppistä suomalaista luonteenlaatua: kiitosvirsi mollissa. En ole koskaan kuullut tätä virttä vaisusti laulettuna, vaikka moni muu virsi seurakunnan suusta ei ulos aina niin kirkkaana soikaan.

9)      Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan (Virsi 600)

Tämä virsi on taustansa perusteella jo yksi suosikeistani, mutta  hyvä lisä siihen on konstailettoman kaunis Erkki Melartinin säveltämä melodia. Dietrich Bonhoefferin kirjoittamat sanat (Anna-Maija Raittilan käännös) ovat ajattomat, humaanit ja uskomatonta toivoa säteilevät, vaikka ne on kirjoitettu Bonhoefferin elämän synkimmällä hetkellä keskellä toista maailmansotaa. Kuinka moni meistä voisi vilpittömästi vastaavassa tilanteessa todeta, miten hyvyyden voima piirittää meitä, kuinka käyneekin?

10)   Enkeli taivaan (Virsi 21)

Eittämättä Lutherin tunnetuin virsi, mutta myös maailman parhain joulusaarna. Olin jouluyön sanajumalanpalveluksessa, jossa pappi piti 28 minuutin saarnan – ja ehti siinä käsitellä suurin piirtein koko kristinopin juutalaisten paaduttamista myöten. Ehdin ajatella saarnan ajan monta kertaa, kuinka pappi olisi voinut lahjoittaa seurakuntalaisilleen hieman pitemmät yöunet, jos olisi keskittynyt olennaiseen ja tiivistänyt saarnansa kuusi kertaa tiiviimmäksi. Onhan Enkeli taivaan –virressä jo kaikki tarvittava ja olennainen sanottu. Ihmeteltävää siinä tosin riittää pitemmäksi ajaksi kuin viideksi minuutiksi – ehkä noin koko elämäksi. 

Huh. Mulle jäi sellainen olo, että tästä tulee ehkä joskus toinenkin versio - johon toivottavasti saan kerättyä vähän tuntemattomampia suosikkivirsiä. Toivottavasti tästä oli jollekin iloa, minut se ainakin siivitti varsin hartaaseen tunnelmaan ihan näin myöhäisenä arki-iltana. 

Tajunnanvirtaa tulevaisuudesta, pappeudesta ja kirkosta (kriisi!)

Arki ja Helsinki asettuvat taas elämään ja niiden mukana kirkkohistoria, kreikan kielioppi ja täysi kalenteri. Kuukauden joululoma antoi mahdollisuuden levätä, mutta myös jonkinlaisen tunteen uudesta alusta. Samalla mielessä ovat pyörineet monet kysymykset tulevasta – ja ehkä myös pienimuotoinen kriisi.

Olin tapaninpäivänä (josta on jo ikuisuus) avustajana kotikirkkoni messussa. ”Sitten kun olet pappi, sinusta vielä tapellaan”, kanttori sanoi ja minä pyörittelin salaa silmiäni. Suhtautuminen minuun kotipaikkakunnallani oli aivan toisenlaista kuin Helsingissä, jossa olen koko syksyn tuntenut hukkuvani massaan toinen toistaan älykkäämpien, lahjakkaampien, hauskempien, kypsempien, viisaampien, varmempien, parempien, myötätuntoisempien, tasapainoisempien (… ja lista jatkuu) teologian opiskelijoiden joukossa. Seurakunnan työntekijöiden maalaama kuva varmoista työmahdollisuuksista riitelee valtavasti sen kuvan kanssa, minkä olen tulevasta työtilanteesta saanut opiskellessani teologiaa. Olen miettinyt kauhulla tilannetta, jossa joudun verissä päin tappelemaan pappisvihkimyksestä muiden vastavalmistuneiden teologien kanssa, joista tulisi loistavia pappeja – ja ovat tuttuja, opiskelukavereita, ehkä ystäviä. Tai toista painajaista, jossa piispa läksyttää minua harhaoppisuudesta tai pitää minua täysin sopimattomana papin virkaan. Tai sitä mahdollisuutta, että kirjoitan lukemattomia hakemuksia eri seurakuntiin vailla vastauksia (tämä liittyy myös painajaiseeni ensi kesästä).

Samalla mietin, onko minusta edes papiksi. Viisi vuotta on lyhyt aika. Onko minusta viiden vuoden päästä siunaamaan hautaan ketään? Osaanko olla tarpeeksi auki ja luottaa, että olen vain väline, jonka kautta jokin suurempi toimii? Löytyykö minusta tarpeeksi nöyryyttä sen ymmärtämiseen, ettei tässä ole kyse minusta, vaan jostakin paljon suuremmasta – uskallanko, pystynkö ja haluanko antaa koko elämäni siihen tarkoitukseen? Onko edes mitään ”tarkoitusta”?

Viisi vuotta on aivan liian lyhyt aika. Haluaisin opiskella sivuaineena arabian kieltä ja islamin tutkimusta. Kehitysmaatutkimustakin ehkä. Haluaisin lähteä vaihtoon. Sain kuulla viime viikolla päässeeni lähetystyön esikoulutuskurssille, johon sisältyy mahdollisuus lähteä Lähetysseuran kautta harjoitteluun ulkomaille. Haluan sinnekin, vaikka suurin osa harjoitteluista taitaa olla keskellä vuotta, mikä tarkoittaisi käytännössä jonkinpituista taukoa opiskeluihin. Haluan kirjoittaa hyvän gradun. Paremman kuin vain hyvän. Ja voidaanko vain unohtaa se yksityiskohta, että viiden vuoden päästä minun pitäisi olla aikuinen?

Muistan lukeneeni jostakin, kuinka nuoret naispapit ovat suhteellisen yksinäisiä ja heidän on hankala löytää miestä(?!?!). Täytyykö minun tehdä sekin viidessä vuodessa? En halua olla pappi, joka nielee katkeruutensa vihkiessään onnellisia pareja avioliittoon. Eikä minusta ole seurustelemaan kenenkään kanssa. Ja missä tutustuisin muihin kuin teologeihin? Vaikka teologimies voisi olla ihan hyvä juttu – toisaalta kuitenkaan ei. Tuttu pappi kertoi kerran, että heille oli Joensuussa pidetty kurssi siitä, kuinka vaikeaa on olla yhdessä seurakunnan työntekijän kanssa. Kyllä. Puhumattakaan sitten seurakunnasta työympäristönä – Herra armahda. Lisäksi kirkon piirissä tapahtuu aivan uskomattoman typeriä juttuja, jotka syövät luottamusta siihen, haluanko todella toimia tällaisen työnantajan alaisuudessa. Miksi kirkko ei osaa keskittyä olennaiseen, vaan kirkosta eroamista kauhistellaan ja maalaillaan piruja seinille PowerPoint-esityksiin? Vaikka messussa kävisi vain viisi ihmistä, eikö sekin olisi jo arvokasta? Miksi kirkko myy itsensä jo koko muuta yhteiskuntaa pyörittävälle kvartaalitaloudelle, tehokkaalle brändäämiselle ja mediaseksikkyydelle? Tämän kaiken valossa alkaa tuntua siltä, ettei minusta ehkä ole sille tielle, josta olen haaveillut teinistä lähtien.

Mutta mitä muutakaan minä tekisin? Minä rakastan kirkkoa. Rakastan kirkkoa niin kuin perheenjäseniä rakastetaan: ne tunnetaan niin hyvin (erityisesti huonot puolet), että niitä pidetään ehkä jopa itsestäänselvyytenä. Kuin perheenjäsen, kirkko on joskus aivan järkyttävän rasittava, ja välillä sen tekemät virheet sattuvat sietämättömästi. Mutta silloin kun joku hyökkää kirkkoa vastaan, minussa nousee välitön puolustusreaktio. Toivon kirkolle kaikkea hyvää ja rukoilen sen puolesta. En voi kuvitella elämää ilman kirkkoa, sillä kirkko on myös koti. 

Vaikken välillä osaa kuvitella itseäni pappina, kutsu on kai vielä tallella. Sen rinnalla, että saisin työkseni kertoa ylitsevuotavasta armosta, rakkaudesta ja Jumalasta, joka ei ole ihmisten oikuista riippuvainen, kai nämä kaikki murheet ovat toissijaisia. Kunhan vain jaksaisin muistaa sen. 

(Muutama vuosi lisäaikaa opintoihin ei ehkä kuitenkaan haittasi. Olisiko mitään, tiedekunta? Opetushallitus? Se-taho-joka-näistä-asioista-ikinä-päättääkään?)

Liberté, Égalité, Fraternité

Olen yrittänyt jäsentää tunteitani ja ajatuksiani Pariisin terroristi-iskun jäljiltä. Päällimmäisenä tunteena on ollut suunnaton suru sekä menehtyneitä ja heidän läheisiään kohtaan että myös iskun jälkimainingeissa vihapuheen kohteeksi joutuneita viattomia ihmisiä kohtaan.

En halua kajota Charlie Hedbo:n piirustuksiin ja siihen, olivatko ne aiheellisia. Sitä aihetta ei ainakaan minun mielestäni pitäisi käsitellä nyt. Lähes kaksikymmentä ihmistä on saanut surmansa, joten ei ole aika väitellä, loukkaako satiiri liikaa vai onko sekin vain sananvapautta.  Kysymykseen ei välttämättä ole edes ratkaisua, ja en itse osaa muodostaa mielipidettäni, vaikka näinkin netissä hyvin mittavan analyysin Charlie Hedbo:n pilapiirroksista.

Somessa on levinnyt hashtag #jesuischarlie sananvapauden puolesta. Idea on hyvä, mutta halusin lähestyä aihetta Ranskan tasa-vallan tunnuslauseella: liberté, égalité et fraternité.  Joojoo, olen kliseinen, mutta vapaus, veljeys ja tasa-arvo tuntuivat nyt sopivalta jäsentämään ajatuksiani.

Liberté. Kaikilla kuuluisi olla vapaus ilmaista mielipiteensä vapaasti ilman pelkoa kuolemasta tai kidutuksesta. Siinä missä sananvapaus on tärkeää, niin on uskonvapaus. Kaikilla on oikeus uskoa mihin haluaa ja vapaasti, kunhan ei satuta ketään.  

Égalité. Terroristi-iskun jälkimainingeissa on myös tärkeää muistaa kunnioitus muslimivähemmistöjä kohtaan. Suurin osa muslimeista ovat tuominneet teot, ja muslimipoliisi kuoli puolustaessaan toimitusta. Silti, monet ovat hyökänneet muslimeita vastaan, ja Ranskan äärinationalistipuolue on saanut vain lisää kannatusta. Tarvitsemme tasa-arvoa, jotta viha ei lisääntyisi.

Fraternité. Veljeyden takana on kultainen sääntö, joka esiintyy jokaisessa suuressa uskonnossa. Niin, emme me ole kauhean erilaisia. Vaikka uskomme erilailla ja käyttäydymme erilailla. Vaikka olemme erikokoisia, -näköisiä, - pituisia, -värisiä. Veljeys, tai no sisaruus, on sen, minkä kuuluisi yhdistää meitä kaikkia nyt, ei loputon viha. 

Rukoilen kuolleiden puolesta, rukoilen sananvapauden puolesta. Rukoilen vihattomuuden ja rakkauden puolesta.

Herran vuonna

Vuosi vaihtui kahden ystävän kanssa ysärikaraoken tahtiin. En ole ollut Helsingissä pariin viikkoon, ja koko kaupunki tuntuu jo hurjan kaukaiselta. Ensi keskiviikkona juna vie minut takaisin ”pikitien piähän”, niin kuin tädin mies sen sanoi. Siellä odottaa arki – tosin vain kahdeksi päiväksi. Paria päivää ennen kevätlukukauden alkamista karkaan vielä viikoksi etelän lämpöön. (Haaveilen rusketuksesta, mutta haaveeksi se taitaa jäädä.)

Uuden vuoden aattona muistelin kulunutta vuotta ja yritin keksiä jokaisesta kuukaudesta jotakin kivaa. Syksyn ajalta mukavien juttujen löytäminen oli vaikeampaa kuin keväältä, mutta se saattoi johtua ajalle tyypillisestä tavasta kullata muistot. Kuitenkin olisi kiva jakaa niitä viime vuonna tapahtuneita juttuja vielä, ennen kuin annan mieleni siirtyä Herran vuoteen 2015.

Tammikuussa alkoi valmistautuminen kevään yo-kirjoituksiin, mutta minä valmistelin lukiodiplomikonserttiani. Muistan kiristyvän pakkasen ja lukitut kirkon ovet joiden edessä odottelimme kanttoria tai suntiota avaimineen. Konsertti-iltana mittari näytti -30 astetta ja lunta tuiskutti taivaan täydeltä, mutta silti kirkon penkit täyttyivät tutuista ja tuntemattomista. Jännitti hurjasti. Aluksi takeltelin sanoissani, joita olin suunnitellut vain vähän mielessäni, mutta viiden ensimmäisen laulun jälkeen vain nautin. Konsertin jälkeen sakastin ovensuuhun tuli valtavasti ihmisiä halaamaan, kukittamaan ja kertomaan ylistäviä sanoja, niin etten päässyt roudaamaan, vaan bändi joutui tekemään sen. Sanoja oli jäljellä vain kiitos kiitos kiitos.

(Konsertti löytyy täältä.)

Helmikuussa YTL astui taas kuvioihin. En ollut valmis – tekstitaidon kokeessa kirjoitin sanoja, jotka eivät olleet oikeita tai minun, vaikka tekstiä ymmärsinkin. Englannin kuunteluun menin lukematta ja harjoittelematta. Adrenaliini takasi minulle keskittymiskyvyn ja sain kuuntelusta parhaimmat pisteeni ikinä. Oman kylän tyttö ja poika hiihtivät Suomeen kolme olympiamitalia ja minä kannustin heitä yksiössäni kyynelten partaalla. Syntymäpäivänäni lauloin kuusi tuttua ja yhden tuntemattoman laulun arviointilautakunnalle, joka laittoi päättötodistukseeni parhaimman arvosanan. Sain sähköpostia suuresta ja kaukaisesta Helsingistä: olin saanut stipendin teologian valmennuskurssille.

Maaliskuu oli viileitä saleja, vakavakasvoisia opettajia ja eväsretkiä. Äidinkielen esseen kirjoitin neljässä tunnissa ja palautin ensimmäisen (ja ainoan) version. Viikkoa myöhemmin kuulin äidinkielen opettajilta sanoja, jotka saivat minut hiljaiseksi: kypsä, herkkä, koskettava, 55 pistettä. Kirjoitin itselleni tuntemattoman uskonnon ja panikoin edellisenä iltana, kuinka en edes tunne itäisen kirkon pyhiä. Salissa kirjoitin hymy kasvoillani ja myöhemmin ihmettelin, kuinka ortodoksisen uskonnon opettaja kutsui koetta vaikeaksi. Viikkoa myöhemmin sain pisteet tekstiviestillä, ja hymyily jatkui. Kuun lopussa pakkasin tavarani ja muutin pois ensimmäisestä omasta asunnostani.

Huhtikuussa matkustin. Oulussa päätettiin, että olin tarpeeksi hyvä tiimiin. Helsingissä etsin Katajanokkaa tunnin. Vietin monta tuntia Kirkon ulkomaanavun toimistolla. Valmennuskurssilla tunsin olevani huono. Lukeminen tuntui vaikealta. Panikoin, miten ikinä saisin vastaukseni mahtumaan 27 riville.  Kävin hirveässä työhaastattelussa, jonka jälkeen itkin pettymyksestä. Myöhemmin sain kuulla, että sain työpaikan.

Toukokuun puolivälissä nimeni luki ylioppilaiden joukossa, mikä samalla hymyilytti ja samalla itketti. Tekstitaito laski äidinkielen pisteet eximiaan, ja itkin kaksi päivää. Sain ortodoksiuskonnosta parhaimmat pisteet yhdeksästätoista muusta kirjoittaneesta. Olin rovastikunnan kanssa Ruotsissa, ja jotakin minusta aukeni. Viimeisenä päivänä juhlin valkoinen lakki päässä ja ajattelin: Labor improbus omnia vincit. 

Kesäkuun alussa matkustin äidin ja saksalaisen siskoni kanssa Helsinkiin. Pääsykoetta edeltävänä iltana olin rauhallinen, liian rauhallinen. Paniikki iski vasta nukkumaan mennessä, kun tajusin unohtaneeni yliviivaustussit kotiin. Takaraivolla kummitteli ajatus 17-sivuisesta aineistotehtävästä, jossa oli sekaisin kreikkaa ja suomea, aivan kuin valmennuskurssin viimeisessä harjoituskokeessa. Seuraavana aamuna menimme hotellille syömään, mutta mahaani koski niin, etten syönyt juuri mitään. Äitini kävi lainaamassa yliopiston viereisestä R-kioskista yliviivaustussit. Kokeen jälkeen olin varma, etten päässyt ja viettäisin seuraavan vuoden villiä boheemielämää. Seuraavalla viikolla alkoivat työt, jossa sain opettaa rippikoululaisia Jeesuksesta. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni virassa, mikä tuntui pelottavalta ja painavalta.

Heinäkuussa jännitin yhden kokonaisen rippikoululeirin ajan tuloksia yliopistosta. Minussa oli herännyt kumma toiveikkuus ja samalla suunnittelin, mitä tekisin ensi vuonna, kun en olekaan Helsingissä. Yhtenä yönä menin tottumuksesta katsomaan yliopistohaun ja löysin sanat paikka otettava vastaan 29.7. mennessä ja hyväksytty. Onnistuin paiskomaan huoneeni ovea niin, että seinän takana nukkunut kirkkoherra heräsi (nolotti). Tuntui, etten ehtinyt iloita opiskelupaikasta kauaa, kun heti piti ryhtyä etsimään asuntoa ja selvittämään asioita, joita en olisi millään jaksanut selvittää. Kuun lopussa oli erityisnuorten leiri, jossa olin ollut ensimmäistä kertaa isosena neljä vuotta aikaisemmin. Silloin olin ollut vasta ysiltä päässyt, teologian opinnoista joskus hamassa tulevaisuudessa haaveileva tyttö - ja heinäkuussa 20-vuotias tuore teologian ylioppilas. Ympyrä sulkeutui.

Elokuussa pidin kesälomani ja stressasin samalla asunnottomuudesta. Kävin Kuopiossa, jossa jalkaani tatuoitiin yksin armosta latinaksi. Kuun puolivälin paikkeilla kirjoitin vuokrasopimuksen savolaiselle osakunnalle. Kaikki tuntui hurjalta ja pelottavalta (välillä tuntuu vieläkin). Palasin Helsinkiin sitten kesäkuun, sillä kertaa Etelärantaan. Ikkunasta näki osan kaunista ja tulvivaa Helsinkiä.

Syyskuussa luennot alkoivat, ja uskontotieteen ekoilla luennoilla olin kyynelehtiä liikutuksesta, kun tajuntaan iski, että minä ihan oikeasti olen teologisessa tiedekunnassa opiskelijana. Jokainen viikonloppu oli varattu: ensin kaverin kanssa Tallinnassa, seuraava tiimin kanssa Sipoossa, kolmas Tampereella Yhden hinnalla –tapahtumaa suunnittelemassa, neljäs KETKO-kurssilla kuuntelemassa luterilaisten ja ei-luterilaisten ajatuksia luterilaisuudesta ja jotakin myös anglikaanisuudesta. Neljännen varatun viikonlopun jälkeen heräsin maanantaina siihen, että koko soluhuone keinui silmissä. Onneksi en tiennyt, minkälainen sairastelukierre minua seuraavina viikkona ja kuukausina odotti, sillä olisin varmaan vajonnut järkyttävään epätoivoon.

Lokakuu oli apteekkikäyntejä, paljon puheluita päivystykseen, YTHS:lle ja äidille sekä liikaa sanattomien lääkärien tapaamista. Oksentelua, kipukohtauksia ja hätäkeskuspuhelu. Poissaoloja luennoilta ja tenteistä. Monen ihmisen viestejä, tukea ja rukouksia. Loppukuusta pääsin käymään kotona ja näin pitkästä aikaa kolmea ystävää. Kamala, mutta tärkeä kuukausi.

Marraskuu oli toiveikas kuukausi. Uusi jakso toi uudet mahdollisuudet sekä kreikan ja eksegetiikan, jotka herättivät toivon omasta paikasta. Kirkon päivässä olin kahden uuden ystävän kanssa ja nauroin niin kuin onnellinen nauraa. Vietettiin Changemakerin 10-vuotisjuhlia, jotka olivat täynnä iloa.

Joulukuu oli musiikin kuukausi. Oli valtavasti iloa: itsenäisyyspäivän soihtukulkue, teologien puurojuhla ja tyttöjen saunailta. Konsertit, kauneimmat joululaulut ja odotus. Lopulta myös koti ja talven ihmemaa.

Vuosi 2014 oli ehkä elämäni vaiheikkain tähän mennessä. Oli aikansa ilolle, surulle, stressille, epätoivolle, kivulle ja onnelle. Toivon, että mukanani kulkisi jotakin opittua ja kiitollisuutta koetusta, niin hyvästä kuin pahasta.