Kyllä on siistiä olla teologi

Vaikka sitkeä flunssa ja kiire vähän iloa keväästä, ystävistä, Helsinkiin sopeutumisesta ja töistä (niin, sain kesätöitä siitä seurakunnasta, joka on melkein koti, jeejee!) syövätkin, on huulilla karehtinut kummallinen hymy ja takaraivossa ilo: kyllä on siistiä olla teologi. Laskiaistiistaina kuljimme ympäri keskustaa violeteissa haalareissa ja illalla kokoonnuimme laskeutumaan paastoon ja katsomaan piirrettyjä ja etsimään niistä teologisia huomautuksia. Ja tietysti syömään hyvin. 

Kiire on, mutta niin paljon kaikkea stressiä ja väsymystä tasapainottaviakin juttuja löytyy. On ystävä, joka kirjoittaa minulle kesken kreikan tunnin sympaattisen tsemppilapun, on Helsingin maailman parhaat parisuhdeterapeutit, on körttiseurat ja ihana, raikas ja lämmin lähetyskirkon messu. On ehkä maailman kauneimmat virsisovitukset tuossa samassa messussa. On ihmiset, jotka halaavat aina kun tavataan tai erotaan, vaikka oltaisiin nähty viimeksi vasta eilen. On tyypit, joille voi kertoa nolotkin asiat, kuten sen, että tuhkakeskiviikkona lounaalla unohti, ettei voi syödä vähään aikaan lihaa ja muisti sen vasta aloittaessaan ruokailun. Ja kuinka tietysti söi ruoan, sillä roskiin heittäminen olisi ollut vielä pahempaa. 

Olin jo unohtanut, miltä tuntuu olla kiitollinen. 

Vastavuoroisesta jakamisesta

Minulla on takanani suorastaan loistava viikonloppu. Sain olla Suomen Lähetysseuran Lähde liikkeelle! –kurssin ensimmäisessä viikonlopussa, jossa opiskelimme lähetystyön alkeita. Sain kuulla kolmelta naiselta kokemuksia siitä, miltä on tuntunut asua vuosia tai vuosikymmeniä toisessa maassa, toisenlaisessa kulttuurissa ja toisella puolella maapalloa, elää kristittynä ja rakentaa yhdessä paikallisväestön kanssa seurakuntia, kirkkoja, kouluja ja parempaa elämää yhteisöille – erityisesti niiden halveksituille.

Jo ensimmäinen vierailija kertoi minulle jotakin, joka jäi varmasti pysyväksi evääksi tältä kurssilta: toisin kuin usein ajatellaan, vapaaehtois-, kehitysyhteis- tai lähetystyössä ei ole kyse siitä, että länsimaista tullaan auttamaan ihmisiä, jotka eivät voi antaa mitään vastineeksi. Työssä on todellisuudessa kyse jakamisesta, jossa molemmat osa puolet antavat ja saavat riippumatta taloudellisesta tilanteesta tai asemasta yhteisössä.

Pastori Marjaana Toiviainen piti viime viikolla Yleisradion aamuhartauden samasta tematiikasta (hartaus on kuunneltavissa täältä). Kirkon tulisi luopua sanasta ”hyväntekeväisyys” ja lakata puhumasta ”auttajista” ja ”autettavista”- saati sitten ”palvelijoista” ja ”asiakkaista”. Hyväntekeväisyydellä kun saa kunniaa eikä auttajien ja autettavien luokittelu luo muuta kuin epätasa-arvoa. Kirkossa meidän pitäisi olla sisaria ja veljiä, toinen toisillemme ihmisiä, sillä Marjaanan sanoin: ”Vähäosaisuus ei ole identiteetti, vaan elämäntilanne, jota meidät on kutsuttu muuttamaan.”

Kurssilla tuli esiin myös kristinuskon vapauttava ja armollinen sanoma niille, jotka ovat yhteisössään syrjittyjä, halveksittuja ja ulkopuolisia – joita kirkkoon ei välttämättä edes tahdota. Meille kerrottiin järkyttävä kokemus savenvalajanaisesta, josta kukaan ei tuntunut välittävän. Kun nainen oli tehnyt yksinäisyytensä ja mielenterveydellisten ongelmiensa vuoksi itsemurhan, ei kukaan ollut välittänyt, vaikka yhteisön jäsenen kuolema on yleensä koko kylän ja seurakunnan suru. Luonamme vieraillut nainen kertoi, kuinka hän oli tuntikausia yrittänyt saada paikallisesta sairaalasta lääkäriä toteamaan naista kuolleeksi, jotta hänestä saataisiin kuolintodistus. Lääkäri oli todennut hänelle: ”Sehän on vain savenvalajanainen.” Hautajaisissa olivat olleet läsnä vain lähetystyöntekijät.

Kun suhtautuminen joihinkin ihmisiin, ammattiryhmiin tai kastiluokkiin on omassa yhteisössä tämä, tuntuu Jeesuksen toiminnasta lukeminen varmasti ihmeelliseltä. Hän kohtasi syntiset, prostituoidut, veronkerääjät ja samarialaisen naisen kaivolla riippumatta siitä, mikä oli heidän elämäntilanteensa, yhteiskuntaluokkansa tai taloudellinen tilanteensa. Länsimaisen ihmisen silmiin ei Jeesuksen toiminta tunnu niin ihmeelliseltä, sillä meistä jokainen voi varmasti mennä puhumaan kadun juopolle ilman häpeän leimaa. Mutta se, joka pitää tuota juoppoa kanssaan tasa-arvoisena ja kunnioittaa häntä, on jo lähempänä sitä tapaa, miten Jeesus toimi.

Marjaana Toiviainen toteaa radiohartaudessaan: ”Kirkon radikaalius on siinä, että me tulemme kaikista taustoista ja istumme toistemme viereen, polvistumme saman leivän ääreen, ja silloin kaikki ryhmärajat mitätöityvät. Me olemme yhtä. Jokainen meistä on reppana ja auttaja, jokainen on sankari ja epäonnistunut. Hyvän ja pahan raja ei kulje meidän välillämme, vaan meidän sisällämme.”

 

Yhteinen viikonloppumme päättyi messuun Lähetyskirkossa, joka on varmasti kaunein kirkko, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. (Ja siellä oli samanlainen alttariin yhdistetty saarnastuoli kuin kotikirkossani Pohjois-Savossa!)