Kun käännyt pois, pesen kasvoista leimaa

Olen opiskellut kohta vuoden teologiaa. Vaikka en tiedä, kuinka paljon olen lopulta vuoden aikana
oppinut, jotakin on ehkä jäänyt reppuun kannettavaksi. Nyt kerron oppimistani asioista ehkä sen tärkeimmän.

Asia liittyy siihen, mikä minua tässä yhteiskunnassa valtavasti häiritsee. Se on myös inhottavin juttu koko (muuten vilpittömän ihanassa ja mahtavassa) teologisessa tiedekunnassa ja vieläpä valitettavan ajankohtainen. Jotkut tämän blogin lukijoista ovat ehkä kuulleet teologien Kyyhkynen-lehden vastaavan päätoimittajan päätöksestä jättää mainostilaa myymättä Suomen teologiselle instituutille.

Jos olisin minä vuosi sitten, olisin ollut päätoimittajan kanssa hyvinkin samaa mieltä. Olin lopen kyllästynyt siihen, kuinka joillakin evankelisluterilaisen kirkon piirissä vaikuttavilla kristityillä oli jatkuva tarve päteä ja olla oikeassa, tuomita ja omia totuus itselleen. Olin väsynyt mielipiteisiin, jotka olivat minun mielestäni kaikkea muuta kuin kristillisiä. Olin varma ja vakuuttunut siitä, ettei suvaitsemattomuutta pidä suvaita. Ajattelin ehkä jopa niin, että jossakin määrin mielipide määrittelee ihmisen (vaikka en olisi sitä koskaan myöntänytkään). Kuitenkin yksi vuosi teologisessa on lisännyt edes vähän näkökulmaa siihen, miten eri tavalla ajatteleviin ihmisiin olisi ehkä hyvä suhtautua.

Tiedän, miltä tuntuu, kun omaa mielipidettään ei uskalla sanoa ääneen muille kristityille. Tiedän, miltä se tuntuu, kun joku tuomitsee minut väärästä mielipiteestä tai tulkinnasta jonkinlaiseksi pseudokristityksi. Tiedän, miltä tuntuu, kun saan kuulla, ettei minusta pitäisi tulla pappia, koska olen nainen. Olen kuullut senkin, kuinka minun pitäisi rukoilla sen puolesta, että ”Jumala johdattaisi minut takaisin oikealle tielle”, koska eihän kutsumus pappeuteen voi olla mitään muuta kuin omaa keksintöäni. Tiedän, miltä tuntuu sekin, kun ihmiset iskevät naamaani liberaalikristityn leiman, kun näen parhaan ystäväni, monien läheisten, tuttavien ja opiskelukavereiden rakkauden aivan yhtä arvokkaana ja hyvänä kuin omani. Vaikka minähän olen kristitty – miksi siihen tarvitsee lisätä mitään etuliitteitä?

Tiedän, että kaiken tämän takia minut voidaan leimata ja onkin leimattu tietynlaiseksi: liberaalikristityksi, tulevaksi papiksi, luoja ties miksi. Tiedän myös sen, että kuulun ajatusmaailmani kanssa enemmistöön teologisessa tiedekunnassa, tässä hiippakunnassa, pääkaupunkiseudulla, ehkä jopa koko Suomessa. Siksi leimaa ei ole niin kipeää kantaa kuin sitä ehkä oli aiemmin. Olen kiitollinen siitä, mutta ennen kaikkea myös kiitollinen siitä, että olen saanut kokea, miltä tuntuu olla se, joka ei ajattele samalla tavalla kuin ympäröivä enemmistö. Miltä tuntuu kohdata hengellistä väkivaltaa, olla nimitetty harhaoppiseksi ja kuulla jonkun sanovan, että kaltaiseni ihmiset tuhoavat evankelisluterilaisen kirkon. Miltä tuntuu olla leimattu ennen kaikkea vääränlaiseksi. Juuri niiden kokemusten takia en halua koskaan olla se, joka sanoo nuo samat lauseet toiselle kristitylle, vaikka hän ajattelisi minusta, pappeudesta ja seksuaalivähemmistöistä mitä tahansa. En halua olla se, joka omii totuuden; en se, joka leimaa ihmisen yhden tai kahden mielipiteen perusteella, enkä varsinkaan se, jolla on tarve ylemmyydentunnossaan päteä ja olla oikeassa. Kuitenkin sellaisia meistä jokaisesta tulee, jos kerromme kuinka toisen täytyy ajatella.

Haluaisin, että STI:n ei tarvitsisi olla olemassa.  Jos asia olisi minun päätettävissäni, kaikki kuilut, raja-aidat ja vastakkainasettelut poistettaisiin tästä maailmasta. Olisi paljon parempi, että teologian opiskelijat (tai kuka tahansa) saisivat olla sitä mitä ovat ilman leimoja, silmien pyörittelyä ja vähättelevää selän takana naureskelua tai pakenemista omaan poteroonsa.  Kuitenkin on hyvä, että heille, jotka eivät voi sanoa kantaansa ääneen – koska heitä on – on paikka, jossa jakaa ajatuksiaan. Omien (todella traumatisoiviksi tuntemieni) kokemusten jälkeen löysin oman yhteisöni herännäisyydestä enkä todellakaan tiedä, miten olisin käsitellyt kokemuksiani ilman samanmielisten kristittyjen kohtaamista. En tiedä, olisinko enää edes kristitty. Luojalle kiitos siitä, että kuitenkin olen.

Meitä teologian opiskelijoita leimataan koko ajan ympäröiviltä tahoilta, joten voisimmeko me edes itse jättää sen tekemättä toisillemme? Vaikka yleisestä solidaarisuudesta. Teologian opiskelijana olen ymmärtänyt, kuinka arvokasta toisen näkemyksen ymmärtäminen (tai edes sen yrittäminen!) ja kunnioittaminen on, ja kuinka siitä voi jopa oppia(!) jotakin. Edes erilaisten seurakuntalaisten kohtaamista – heitä kun on vaikea työntää omiin poteroihinsa tai pyrkiä hiljentämään sensuurilla (olkoonkin ehkä hyvää tarkoittavaa sellaista) tai halveksunnalla ilman kirkon perustehtävän hylkäämistä.

Uskon, että se, mikä meitä yhdistää ja saman alttarin ääreen tuo, on paljon tärkeämpää kuin ne asiat, jotka meitä erottavat. Koetetaan välillä muistaa se. Ja että mielipiteitä tärkeämmät ovat aina ne ihmiset siellä mielipiteiden takana. 

(Kuva täältä.) 

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja kuormani kevyt

Tänään olen saanut iloita, liikuttua ja veisata niin, että olen todella tuntenut viettäneeni pyhää. Aamulla Helsingin hiippakuntaan vihittiin seitsemän uutta pappia, joista yksi on minulle erityisen tuttu ja tärkeä. Olin seuraamassa ensimmäistä kertaa pappisvihkimystä, ja liikutusta oli vaikea pidätellä. On vaikea kuvitella, mikä tunne alttarin ääressä olevilla oli, kun penkissä istuva seurakuntalainenkin (tosin pappeudesta haaveileva sellainen) sai pidätellä kyyneleitään piispan puhuessa hyvästä ikeestä ja kevyestä kuormasta. 

Tämän sunnuntain evankeliumin sanat tuntuivat erityisen koskettavilta juuri tuomiokirkossa, jossa vihkimyksensä sai seitsemän kutsuttua:  Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. 

(Oh God, kohta itken.)

Henki kuljetti minut vielä tuttuun lähetyskirkon messuun, jonne tulivat nyt myös ensimmäistä kertaa kolme ystävää. Enpä muista, milloin viimeksi olisin ollut niin pahoillani messun loppumisesta kuin tänään. Tuntui vaikealta mennä kotiin, jossa odotti sotkuinen huone, kaksi psykiatrian esseetä ja Novum - sain ehkä jonkinlaisen aavistuksen siitä, miltä kirkastusvuorelta laskeutuminen mahtoi opetuslapsista tuntua. Samalla sisällä riipii ristiriita, sillä pappisvihkimyksen näkeminen kyllä valotti minulle sen, etten halua viettää tiedekunnalla kymmentä vuotta, joten opiskella pitäisi. Tällä opiskelumotivaatiolla kuitenkin näyttää pahasti siltä, että ännännen vuoden opinnot odottavat vielä minuakin. 

Onneksi sentään piispa sanoi saarnassaan, ettei Jeesus välitä opintopisteistä. Harmi vain, että kirkko taitaa välittää. 

Teologivappu 2015

Ensimmäinen vappu ylioppilaana ja Helsingissä on nyt koettu. Kahden päivän jälkeen plakkarissa on neljä uutta haalarimerkkiä, sotkettu unirytmi ja ehkä ripauksen yhteisöllisempi opiskelijaporukka. Ehkä myös liikaa ääneen sanottuja sanoja ja aiempaa syvempi paniikki kaikesta tekemättömästä.

Palataan kuitenkin vielä siihen hetkelliseen huolettomuuteen ja ensimmäiseen koettuun Helsinki-vappuun. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tajusin, että oikeasti asun Helsingissä, sillä väkijoukon määrä oli... valtava. Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, pysyn hiljaa ja saatte vetää omat johtopäätöksenne ensimmäisen teologivapun laadukkuudesta! ;)

Meininki Mantalla oli riehakas, eikä tunnelma laskenut, kun lakit saatiin päähän ja suunnattiin kohti täyttä Senaatintoria ja tuomiokirkon portaita. Vappuallianssi ei vuorostaan täyttänyt pienimpiäkään odotuksia, joten suuntasin kotiin jo ennen kymmentä. Mikä oli ihan hyvä asia, sillä aikainen kotiintulo takasi sen, että ehdin juuri ja juuri teologien yhteislähtöön vappupiknikille ja saatoimme edustaa virkeinä (ja aavistuksen vahingoniloisina muiden vähemmän-virkeästä-olosta) Kaivopuistossa. 

Hyvää alkanutta toukokuuta!