Rakas, raikas - ja pelottava - syksy

Syksy on täällä. Tuntomerkkejä ovat pimenevät illat, raaka ja tuore maan tuoksu ilmassa, vesilammikot ja teehetket, mutta ennen kaikkea epäinhimillisen täysi kalenteri. On ollut jollakin tavalla helpottavaa kuulla, kuinka elämänhallinta on ilmeisesti muillekin aivan yhtä vaikeaa. Helsinki on täynnä kiinnostavia juttuja ja ihania ihmisiä, joiden kanssa voisi puhua tuntikausia (tai vahingossa tarttua suustaan kiinni tunniksi päärakennuksen edessä, vaikka olisi oikeasti kiire muualle). Pää on täynnä sekavuutta ja ihmetystä, pohdintaa ja kipuilua omasta paikasta ja tehtävästä. Mielessä kaihertaa kutsu olla maan suola, mutta miten? 

Maailma tarvitsee suolaa nyt enemmän kuin hetkeen. Mietin, kuinka keskiviikkoisessa vapautuksen teologian opintopiirissä todettiin, kuinka kaikkia pelottaa, ja siksi kristittyjen täytyy olla toivon välikappaleita. Mietin, kuinka tästä maasta on paljastunut rasismin ja muukalaisvihan tyyssija vain muutamassa kuukaudessa. Kuinka osaansa eivät saa vain turvapaikanhakijat, jotka ovat jättäneet kotimaansa syystä tai toisesta, vaan myös vapaaehtoistyöntekijät tai he, jotka yirttävät puolustaa heikkoa ja sorrettua. Kaiken tämän edessä minua pelottaa.

Minua pelottaa, kun mietin kaikkea vihaa ja pahaa oloa, mitä ihmisistä löytyy. Minua pelottaa, kun mietin itsessäni olevaa moralistia, sitä ylemmyydentunnosta elävää puolta, joka haluaa tehdä selväksi, että olen parempi kuin muut enkä koskaan heittelisi polttopulloja ketään kohti. Minua pelottaa, kun tunnustan, etten voi koskaan tietää, voisinko kuitenkin heitellä. Minua pelottaa, kun mietin pikkuveljeäni, jolle en osaa puhua rauhallisesti ja syyllistämättä. Pelottaa, että ajan minulle rakasta veljeä poteroon, jossa ei ole tilaa muulle kuin radikalisoitumiselle ja vihalle. Pelottaa, kun mietin pakolaistulvaa ja sitä, kuinka alaikäisiä turvapaikanhakijoita saapuu maahan saman verran yhdessä päivässä kuin yleensä kuukaudessa. Pelottaa, ettei kukaan mieti pakolaisten integroimista omaa vaatekaappiansa ja ylimääräisten vaateriepujen lahjoittamista pidemmälle. Hallituksen leikkaukset pelottavat - pelottaa, mitä muuta ehtii tapahtua seuraavan neljän vuoden aikana, kun muutamat kuukaudet ovat kääntäneet tämän maan nurinniskoin.  Pelottaa, mitä on tuleva ja miten siitä selvitään. Ja minähän olen kristitty - kuinka paljon muita mahtaa pelottaa?

Viime sunnuntain aiheena oli Jeesus antaa elämän. Jotenkin hämmentävän sopiva muistutus tämän kaiken toivottomuuden keskellä. Haluan luottaa ensimmäisen lukukappaleen ensimmäisiin jakeisiin: Herra, sinä valmistat meille rauhan. Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan. Kristittyjä tarvitaan nyt, sillä me voimme muistuttaa, että meillä on toivo - jokin sellainen toivo, joka on ihmistä ja yhteiskuntaa tai tuntemaamme maailmaa suurempi. Ihmiseen ripustettu toivo ei kauaa kestä - ennemmin tai myöhemmin huomamme, ettemme me pysty muuttamaan maailmaa, sillä me olemme rikki, me olemme vajavaisia, me olemme pieniä. Silloin toivo katoaa. Siksi on hyvä luottaa Jumalaan, jonka kyvyt ovat meitä suuremmat. Jumalaan, joka käyttää meitä rauhantekijöinään. 

Näe minut, Jumala

Taizéssa jouduin kohtaamaan asioita, joita oli jäänyt Suomessa käsittelemättä. Opin kantapään kautta sen, että itseään ei voi paeta: elämäntilanteeni ja kaikki siihen liittyvät kysymykset kyllä seurasivat minua Ranskaan asti. Kipuilin paljon, painiskelin paljon, kyselin paljon itseltäni ja erityisesti Jumalalta. Kai Jumala teki minussa työtä siitä huolimatta, että minusta ei yhtään tuntunut siltä eikä koko ajan ollut edes mitenkään erityisen hyvä olla. Kun toinen viikko ja hiljaisuus läheni loppuaan, minä myös oivalsin joitakin asioita, ainakin osittain. Nyt kerron yhdestä oivalluksesta.

Minä olen monessa asiassa melkoinen suorittaja, ehkä jossakin määrin myös täydellisyyden tavoittelija. Ei ole varmaankaan ihme, että uskostakin - tai ainakin kristittynä olemisesta - on vaarassa tulla yksi suoritus lisää, jota mitataan sillä, kuinka usein ehdin lukea Raamattua, kykenenkö pitämään yllä seurakuntayhteyttä ja kuinka hyvin pystyn allekirjoittamaan kirkon tai kanssakristittyjen opit ja ajatukset. Näin kävikin, ja sen oivaltaminen on melko kipeää, sillä mikään ei voisi olla kauempana siitä, mitä kristinusko oikeasti on ja mihin se kutsuu. Kristinusko ei perustu suorituksiin tai ihmisen omaan pyhyyteen - Jumalan edessä ihminen ei voi tehdä oikeasti mitään, mikä lisäisi arvoamme tai pisteitämme: voi vain olla. 

Minusta oli pikavauhtia tulossa melkoinen kristillisyyden projektityöntekijä - ja samalla tunsin olevani maailman surkein kristitty. Ja mikähän se sellainen on? Onko niitä hyviäkin? Hiljaisuudessa meitä opettanut sisar Müriel totesi meille, ettei hyvä kristitty ole mitään muuta kuin ihminen, joka ymmärtää, ettei selviä ilman Kristusta. Minä olin kuitenkin liittänyt hyvänä kristittynä olemiseen myös tietynlaisen elämäntavan, tavan toimia täydellisesti, johon en kyennyt pystyväni. Ajattelin, ettei minusta ole tulemaan Jumalan kasvojen eteen, kun en itsekään voi katsoa omaa keskeneräisyyttäni ja pahuuttani. Mietin jo, ettei millään ole mitään merkitystä, sillä en kelpaa Jumalalle kuitenkaan - miksi edes olla kristitty?

Sitten oivalsin, että mitä jalkapöydässäni lukeekaan. Teksti on ollut siinä joka päivä reilun vuoden ajan, mutta minä hölmö en vain tajua tai sisäistä. Oivalsin, että yksin armosta on totta, ei pelkkiä sanoja. Oivalsin, että minun täytyy uskaltaa olla sitä, mitä oikeasti olen - kuunnella sen omantunnon ääntä häpeilemättä, minkä Jumala itse on minulle luonut. Minä en voi pakottautua tai ahtautua muottiin, joka en ole minä, sillä se on Jumalan luomistyön ja myös minun itseni halveksumista. En voi pakottaa itseäni ajattelemaan tietyllä tavalla vain siksi, että jotkut kristityt ajattelevat toisin - en, vaikka kuinka haluaisin olla heidän kanssaan samaa mieltä. Voin olla yhä yhtä samaa ruumista, vaikka mielipide-eroja onkin. 

Saavuin Suomeen ja kaikki tuntuu vähän helpommalta. Kaipasin perinteistä luterilaista messua ja synnintunnustusta, jossa saan tuntea, että minä saan tulla Jumalan luokse sellaisena kuin olen. Jumala tietää minun pahat tekoni, ajatukseni ja kaiken minussa asuvan pahan, ja silti olen tervetullut hänen luokseen. Jumala tuntee myös minun epävarmuuteni, miellyttämisen haluni ja taipumukseni suorittaa, ja silti ottaa minut luokseen. Ehkä lempeästi hoitaa minua niin syvältä, etten sitä itse huomaa ennen kuin aikaa on kulunut. Jumala näkee meissä kaiken, kuulee kaiken ja tulee luoksemme, kerta toisensa jälkeen. Jumalalle me olemme totta, vaikkemme aina ehkä haluaisikaan, että Jumala meidät näkee. Ihmeellistä, ei siihen ymmärrykseni yllä.

Vähän aikaa Taizén-matkan jälkeen törmäsin Martti Lindqvistin tekstikatkelmaan ja rukoukseen, jotka todella liikuttivat minua ja tuntuivat tiivistävän tämän asian minussa. 

”Ihmisen syvimpiä tarpeita on tulla oikein nähdyksi, ei niinkään hyvänä tai pahana vaan ennen kaikkea totena, että joku voisi katsoa minua tarkasti, kuulla minua ja tulla minua kohti. Kaikkein tärkeintä on, että siinä hetkessä voin avata itsestäni sen, mikä on totta ja minulle olemassa. Osa minusta on hyvää, sellaista mitä olen löytänyt ja saanut. Osa minusta on pahaa, sellaista mistä olen kärsinyt ja mitä häpeän. Kaikki se on minua, minun kohtaloani. Siinä kaikessa haluan olla totta,

koska muuten olen vaarassa kadota – ensiksi muilta ja sitten ehkä myös itseltäni. Se ei ole yksinkertaista."

Jumalani. Välillä pelkään, että näet minut, välillä taas toivon sitä. Monet kerrat olen yrittänyt tehdä itseni tarpeeksi hyväksi, että voisin näyttää itseni sinulle. Jostakin minulle on jäänyt se olo, että et kestä minua. Olen pelännyt olevani liian ruma, liian paha, liian lapsellinen, liian maallinen, liian vihainen ja liian itsesäälinen. Ehkä myös liian viisas, liian tietoinen ja itsepäinen. Tuntuu kuin minulla olisi liikaa kokemuksia, ajatuksia, tunteita ja muistoja sinulle näytettäväksi. Pelkään teeskentelyä. Pelkään hurskastelua. Pelkään sääliä. Pelkään torjutuksi tulemista. Pelkään pyhyyttäsi, ehkä hyvyyttäsikin.

Jumalani, minä haluan olla sinulle tosi, niin kuin olen tosi tässä ja nyt itselleni. Mitään muuttamatta, mitään peittämättä, mitään selittämättä ja mitään yrittämättä. Jumalani, loit minut minuksi. En suostu häpeämään sitä elämää, jonka minulle annoit, enkä pettämään sitä ihmistä, joksi minut loit. Minä olen tässä. Kiitos että sinäkin olet. Sinä olet se, joka olet. Niin olen minäkin.
Siunaa minut, niin tunnen eläväni. Aamen.

Minä sanon teitä ystävikseni

Olin viime sunnuntaina syksyn ensimmäisessä Lähetyskirkon messussa. Tajusin vasta kirkon penkissä, kuinka ikävä minulla oli ollutkaan. Ehtoolliselle mennessä meinasi vähän itkettää. Tuntui, että vaikka viime messusta oli kolme ja puoli kuukautta ja välissä ehtinyt tapahtua isoja asioita, melkein elämän kokoisia, messu oli yhä se tuttu ja sama ja oma. Oli paljon tuttuja kasvoja, joita oli kesän aikana melkein ehtinyt jo kaivata.

Taizéssa oli jännää. Tuli paljon oivalluksia, mutta reissuun kuului myös varsinaista Jaakobin painia Jumalan ja jumalasuhteen, uskon ja kutsumuksen kanssa. Koko ajan ei ollut ihan kivaakaan, kun enemmän ahdisti ja oli ikävä. Ensimmäinen viikko oli mainio ja opettavainen, mullistavakin. Hiljaisuudessa vietetty toinen viikko vaikea, ahdistava ja ehdottoman mullistava. Kun ihmiset kysyvät minulta kuulumisia, on vaikea vastata lyhyesti ja selkeästi. Varmaan siksi, ettei minusta tunnu yhtään selkeältä tai siltä, että vastausta voisi millään kertoa lyhyesti. Sillä ei voi. Minun elämässäni on tapahtunut muutaman kuukauden sisällä niin uskomattomia asioita, että alan pikkuhiljaa uskoa ne ystävän sanat kesäkuun alusta: Anne, Jumalalla on nyt näppinsä pelissä sun elämässä. 

Sitä on välillä niin valtavan vaikea uskoa. Miksi ihmeessä Jumala haluaa muuttaa ja puuttua minun elämääni, kun tässä maailmassa on niin monta asiaa, johon pitäisi puuttua ensin? Kuullessani Välimereen hukkuvista ihmisistä, kasvavasta pakolaistulvasta ja niistä kommenteista, mitä jotkut ihmiset kehtaavat kirjoittaa erotessaan taas kirkosta sen vuoksi, ettei valtiosta voi erota, minä haluan huutaa Jumalalle. Mitä helvettiä on tämä? Miksi sinä et puutu tähän? Lopeta tämä mielettömyys nyt! Miksi sinä minun elämästäni välität - välitä niistä lapsista, jotka huuhtoutuvat Välimeren rannoille ja niistä vanhemmista, jotka joutuvat tunnistamaan lapsensa ruumishuoneella. 

Samalla minun kai pitäisi ymmärtää, ettei se, että Jumala kutsuu ja herättelee minua, millään lailla tarkoita sitä, etteikö Jumala välittäisi myös jokaisesta muusta. Etteikö Kristus hukkuisi yhdessä jokaisen Välimereen hukkuvan kanssa. Jumala tekee jotakin tälle kaikelle, kun hän kutsuu minua; kun hän kutsuu meitä. Muistelen yhtä iltaa Taizéssa, jossa istuimme nuoren pastoriystävän kanssa iltarukouksen jälkeen kirkossa ja kuiskailimme, puhuimme Jumalasta ja leikimme, ettemme huomaa vieressä istuvien vähän ärsyyntyneitä katseita, kun meidän olisi pitänyt olla hiljaa. Ystävä sanoi, että hän ei lakkaa ihmettelemästä, kuinka Jumala ei ole vain luonut tätä maailmaa ja jättänyt sitä oman onnensa nojaan, vaan oikeasti toimii ja on aktiivinen - ja käyttää työtovereinaan meitä. Kuinka valtavasti Jumala kunnioittaa meitä, kun hän haluaa, että me, täydellisen vajavaiset, tavalliset - syntisetkin - olemme mukana hänen työssään. Emme ole palvelijoita, vaan ystäviä, joita palvellaan. Ja jotka siksi saavat voimaa palvella itse. 

Kun mietin tätä kaikkea, ihmettelen, mikä tässä on niin vaikeaa uskoa. Samalla kun tämä kaikki tekee mykäksi, kiitolliseksi ja täydeksi ihmeellisestä ilosta, samalla se tuntuu niin ihmeelliseltä, uskomattomalta, oudolta, naiivilta. Tätä kaikkea kuitenkin auttaa sen ymmärtäminen, etteivät minun ajatukseni ole samoja kuin Jumalan. Jumalan logiikka toimii eri tavalla kuin minun. Minun voimani ei riitä rakastamaan kaikkia, mutta Jumalan riittää. Minun järkeni ei riitä ymmärtämään Jumalan suuruutta ja ajatuksia, mutta onneksi sydän voi ymmärtää jotakin (ei ehkä kuitenkaan kaikkea, kovin pieni sydän se kuitenkin on).  Minä itse en osaa uskoa, mutta usko ei ole minusta, vaan Jumalasta. 

Niin, niistä kuulumisista. Olen monelle kertonut, että vaikka on kiire ja kalenteri täynnä, on silti ihmeellinen onni, ilo ja toivo. Ajatus tulevasta puristaa vatsanpohjasta, kivalla tavalla. Vaikka toki joka viikko (välillä joka päivä) on hetkiä, kun tuleva pelottaa ja ahdistaa, sillä Jumalan tahto ja suunnitelma ei ole minulle mitenkään selvillä ja välillä pelottaa, että Jumala tahtoo minulta jotakin sellaista, mitä en itse tahdo. Kuitenkin haluan muistaa lempeän Jumalan, joka on ollut aina läsnä, vaikka minä en ole sitä välttämättä huomannutkaan. Joka nytkin ehkä vähän puistelee päätään kaikille huolille, ahdistuksille ja peloille. Että mitä se Anne nyt taas turhia stressaa.