perjantai 25. joulukuuta 2015

Älkää pelätkö

Jouluaamun saarna (Jes. 9:1-6, Hepr. 1:1-6 ja Luuk. 2:1-20)

Vietämme vuoden pimeintä aikaa. Muutama päivä sitten oli talvipäivän seisaus, joka tarkoittaa sitä, että päivä on sinä vuoden hetkenä kaikkein lyhyin. Yö oli voitolla, aurinko oli poissa – tai jos ei poissa, niin ainakin piilossa suurimman osan ajasta. Historiallisen tutkimuksen mukaan Jeesus ei ole oikeasti syntynyt joulukuussa, vaan varhaiset kristityt ovat alkaneet viettämään vapahtajansa syntymäjuhlaa monta sataa vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen näin joulukuussa.  Jeesuksen lapsuudesta Raamatussa ei juurikaan kerrota. Minusta kuitenkin siinä on ihmeellistä viisautta, että joulun ajankohdaksi on sattunut juuri vuoden pimein aika. Vielä hetki sitten yö oli voitolla – vielä hetki sitten kaikki tuntui toivottomalta. Aivan kuin ympärillämme oleva pimeys ei koskaan katoaisi. Meidän on ehkä helppo samaistua Jesajan kirjan 9. luvun kohtaan, jossa kerrotaan pimeydessä vaeltavasta kansasta. Koko pitkän syksyn pimeys on lisääntynyt ja kiireet ja työtaakat ovat käyneet sitä kovemmiksi, mitä lähempänä joulua ja vuoden loppua ollaan. Ehkä joulun ja viimein koittavien vapaiden myötä voimme samaistua myös sanoihin: Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat.

Syksyn aikana olemme kuulleet myös uutisia, jotka ovat synkistäneet mieltä. Käsittämättömältä tuntuva kärsimys ja paha, joka on ennen ollut vain jossakin kaukana, onkin yhtäkkiä koputtanut kotiovellemme. Pariisin terrori-iskut, Välimerellä traagisesti hukkuvat ihmiset, Syyrian tilanne, pakolaiskriisi, yhä vain jatkuva taantuma. Uutisten valossa maailma näyttäytyy pelottavana, kaoottisenakin. Juuri tämän syksyn tapahtumien jälkeen joulun sanoma tuntuu ajankohtaisemmalta kuin pitkään aikaan – ehkä yhtä ajankohtaiselta kuin 2000 vuotta sitten. Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa enkeli ilmoittaa keskellä pimeintä yötä paimenille ilosanoman, jonka mukaan pitkään odotettu ja kaivattu vapahtaja on syntynyt. Paimenet saivat kuulla ilouutisen keskellä yötä, jolloin taakat ja pelot painoivat ehkä eniten. Enkeli sanoo kuitenkin viestiä tuodessaan jotakin, mikä on osoitettu myös meille keskellä vaikeita aikoja: ”Älkää pelätkö.” Jumala on viimein täyttänyt lupauksensa ja paljastaa kasvonsa ja olemuksensa tavalla, jota kukaan ei osannut odottaa: pieneksi viattomaksi lapseksi syntynyt Jumala löytyy kapaloituna seimessä, eläinten syöttökaukalosta. Kaikesta huolimatta lapsi ei ole pelkkä köyhän galilealaisen kihlaparin esikoinen, vaan Jesajan kirjan sanoin Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Tai Heprealaiskirjeen sanoin: Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla.

Ihmiseksi syntymällä Jumala todistaa, että hän on kiinnostunut meistä, meidän elämästämme. Eikä pelkästään kiinnostunut, vaan rakastaa meitä. Jouluevankeliumissa kerrotaan, kuinka taivallinen sotajoukko lauloi: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, ja maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” 2000 vuotta sitten Jumala saapui tuomaan rauhan ja astui osaksi ihmiskunnan konkreettista historiaa – vaikka meidän historiamme onkin pelottava ja kaoottinen, täynnä kärsimystä ja kuolemaa. Jo koulun historian tunneilla olemme nähneet, kuinka ihmiskunta on koko olemassaolonsa aikana kyllä osannut hoitaa asiansa varsin huonolle tolalle – ja uutisia tämän syksyn aikana katsellessamme olemme voineet nähdä, kuinka osaamme sen yhä. Itse emme pysty saattamaan tätä maailmaa paremmaksi paikaksi – me tarvitsemme siihen apua. Ja siksi Jumala on tullut yhdeksi meistä. Jumala paljastaa jotakin ihmeellistä itsestään myös siinä: Jumala ei sormia napsauttamalla hävitä pahaa maailmasta, vaan hän toimiikin hiljaisena ja nöyränä rauhanruhtinaana, joka syntyy pieneksi lapseksi ja kutsuu meitä työtovereikseen. Kuinka valtavastikaan sellaisen Jumalan täytyy meitä kunnioittaa, joka tuntee täydellisesti meidän heikkoutemme, vajavaisuutemme ja kykymme tehdä pahaa, mutta yhä kutsuu meitä luokseen? Tuo Jumala on valmis nöyrtymään koko maailmankaikkeuden luojasta ja ylläpitäjästä yhdeksi meistä ja riisuutumaan kaikesta hänelle kuuluvasta vallasta ja kunniasta, jotta me voisimme elää yhteydessä häneen ja ihmisen ja Jumalan rikkinäinen suhde voisi korjaantua.

Lopulta koittaa aika, jolloin Jumalan sanan lupaukset käyvät toteen täydellisinä ja hänen hyvyytensä ja oikeudenmukaisuutensa saa voiton. Jesajan kirjassa luvataan: Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Luottaessamme siihen, että kaikki maailmamme pimeys, kaaos ja kuolema ei saa viimeistä sanaa, vaan katoaa joskus, ei meidän tarvitse pelätä. Joulussa on kyse siitä. Vaikka maailma ympäriltämme muuttuisi tai kaatuisi, ei meidän tarvitse pelätä mitään. Meille on annettu rauha, joka on tätä elämää ja maailmaa suurempi. Rauhantuojamme on seimeen syntynyt Jumalan poika, Jeesus.


Saapuessaan Betlehemiin paimenet saavat huomata, että kaikki oli juuri niin kuin heille oli luvattu. Mekin saamme lopulta huomata, kuinka Jumalan lupaukset eivät raukea tyhjiin. Jumala on luvannut olla meidän kanssamme ja tuoda meille rauhan. Jumala on luvannut, ettei kaikesta ympäröivästä kaaoksesta ja pimeydestä huolimatta meidän tarvitse pelätä. Jumala on luvannut, että hyvä voittaa. Että pimeys kuihtuu ja kuoleman varjon maassa elävälle kansalle loistaa vielä kirkkaus.    

torstai 3. joulukuuta 2015

Kaikille särkyneille

Moni elämässäni oleva ihminen tietää, että minulla on ollut viime aikoina vaikeaa. Tai ehkä viime aikoina olen vain puhunut vaikeuksistani enemmän ääneen. Kertonut, ettei kuori, jonka moni näkee ja johon minäkin melkein uskon, ei olekaan totta. Että oikeasti peilistä katsoo uupunut, kokonaisvaltaisen väsynyt ihminen, joka on myös täysin rikki. 

On ollut vaikeaa myöntää, ettei minulla ole kaikki hyvin. Sitä miettii usein, kuinka paljon helpompaa on roikkua siinä pärjääjän roolissa kuin oikeasti alkaa selvittämään ongelmiaan. Samaan aikaan tuntuu, että Jumala kutsuu minua juuri tähän. Se koko syksyn kuulunut kutsu ristin kantamiseen onkin ehkä juuri tätä, vaikka minä haluaisin sulkea tältä silmäni ja unohtaa koko jutun. Nukkua niin kauan, että elämä olisi taas jotenkin ehjää. Että minä olisin ehjä. 

Jumala on myös tuntunut tasoittaneen tietä tälle kaikelle. Minun elämääni on johdatettu ihmisiä, joista on ollut valtavasti apua ja tukea. Jotka kuuntelevat, välittävät ja osaavat jopa sanoa oikeita asioita (mikä ei ole helppoa tai itsestäänselvää - on helppoa puhua reippaudesta, niskasta tarttumisesta ja opintojen kasaamisesta, kun ei tiedä lainkaan mistä on kyse. Vaikeampaa on myöntää, että joskus parempi on olla vain hiljaa ja sanomatta mitään.). On vaikeaa selittää sen merkitystä, miltä tuntuu, kun esirukouksessa onkin kohta minulle ja minun elämäntilanteeni jakaville. Tajuta, että suurempi joukko kantaa - sekä näkyvä että näkymätön seurakunta - ja rukoilee minun puolestani. Ehkä jotenkin haparoiden alan sisäistää, minkälaisesta Jumalasta oikeasti puhun, kun kerron hänen olevan lähellä sairaita ja heikkoja. Ne eivät ole vain kauniita ja lohduttavia sanoja, vaan Jumalan tekoja, jotka tulevat keskelle kaikkea rujoa, raakaa ja saastaista. Eikä siinä ole inhimillisin silmin mitään kovin kunniakasta, sillä ne silmät näkevät vain kullan ja kimalluksen, maallisen
menestyksen ja pinnallisen kauneuden.

Jumalan kauneus kääntää raa'an teloituksen, ruosteisten naulojen runnomat kädet ja verta ja vettä keuhkopussista sylkevän kyljen kauneudeksi, jota inhimillinen katse ei voi täysin saada kiinni tai tavoittaa, sillä ne silmät sokaistuvat sen kauneuden edessä. Ehkä tämän kaiken valossa voi päätellä, että minun rujouteni, saastaisuuteni ja raakuuteni voi lopulta muuttua Jumalassa joksikin muuksi, vaikka itse olen muutokseen kykenemätön. 

tiistai 1. joulukuuta 2015

Pimeytehen maailman tuo taivaan valoa

Blogimme täyttää kohta vuoden. Mietin, mitä tässä vuoden aikana on ehtinytkään tapahtua. Paljon, aivan älyttömän paljon. Olen käynyt läpi hengellistä murrosta, joka on tuonut mukanaan paljon hyvää, mutta ei ole varsinaisesti helpottanut elämääni. Välillä on toivonut, että olisi saanut valita sinisen pillerin ja kaikki olisi pysynyt ennallaan. Sitten mietin taas, ettei Jumala kutsu meitä helppoon elämään, vaan parempaan elämään. 

Olen saanut tavata kuluneen vuoden aikana paljon ihmisiä ja tutustua moneen sellaiseen, joka on käynyt minulle kovin tärkeäksi. Tuntuu, että Jumala on tasoittanut minulle tietä juuri tähän, mitä nyt käyn läpi. Ensi kevät näyttää kovin erilaiselta viimeiseen puoleentoista vuoteen verrattuna, jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti. Tuntuu, että tekemistä on vielä aivan valtavasti - ja silti kolmen viikon päästä olen viettämässä jo joululomaa kotona. Hurjaa (vähän pyörryttää). 

Marraskuussa oli sateesta ja synkkyydestä huolimatta myös ilon hetkiä. Oli työhaastattelukutsut, ystävät, monta ihanaa jumalanpalvelusta, yllättäen löytynyt rippi-isä, Maata Näkyvissä -festarit ja hotelliviikonloppu Turussa, ensilumi ja postikorttimaisemat Päiväkummussa, körttis ja ensi kesäksi  hankittu kesäteologin paikka pääkaupunkiseudulta. Ylioppilaskunnan 147. vuosijuhlat, toogabileet ja rakkaan Changemaker-verkoston 11-vuotissynttärit, joissa hoivasin seitsemänkuista vauvaa, ja mietin, että taidan minä kuitenkin perheen haluta. Marraskuu oli lopulta hyvä ja pimeyden seassa pilkahteli taivaan valoa.