tiistai 29. marraskuuta 2016

Iloa, rauhaa ja vapautta

Viime aikoina olen miettinyt, minkälaista hengellistä polkua olen elämässäni kulkenut. Olen juuri alkanut kirjoittaa kandidaatintutkielmaa, jonka aiheena on äiti Teresan Jumalan poissaolon kokemus. Ehkä äiti Teresan kaltaisen modernin ajan pyhimyksen moninaisen elämän tutkiminen on saanut minut miettimään myös omaa elämääni ja hengellisyyttä. 

Viimeiset puolitoista vuotta Jumalan kanssa oleminen on ollut minulle hirvittävän helppoa. Tämä herättää minussa joka kerta aihetta miettiessäni valtavaa kiitollisuutta, sillä lukiovuodet sain kärsiä jatkuvasta hengellisestä kriiseilystä. Oikeastaan tuntuu, että suuren osan elämästäni olen ollut hengellisessä erämaassa, ja kokenut Jumalan läsnäolon vasta viime vuosina. Välillä tuntuu, että nykyään saatan olla muiden silmiin jopa ärsyttävän innoissani Jeesuksesta. 

Äiti Teresa puhui työssään kauniin sanoin Jumalasta ja liitti hengellisyyden vahvasti kutsumukseensa köyhien ja kärsivien parissa. Hän on ollut monen silmissä jotenkin ihanteellisen kristityn esikuva, vähän ehkä liiankin täydellinen. Kymmenen vuotta äiti Teresan kuoleman jälkeen vuonna 2007, julkistettiin äiti Teresan yksityiset kirjeet hengellisille ohjaajille. Kirjeissä äiti Teresasta paljastuu aiempaa inhimillisempi puoli: kirjeet kuvaavat 50 vuotta kestänyttä hengellistä pimeyttä, jossa äiti Teresa koki täydellistä Jumalan poissaoloa ja hylätyksi tulemista. 

Varmaan suurin osa kristityistä tietää, miltä tuo äiti Teresan kuvailema Jumalan poissaolo tuntuu. Minulle yksi suurimpia kasvunpaikkoja kristittynä tähän asti oli ymmärtää, että vaikka tunne Jumalan poissaolosta voi olla todella voimakas, se on vain tunne. Minun tunteeni eivät muuta Jumalan olemassaoloa tai olemusta suuntaan tai toiseen - Jumala on, ja hän on hyvä ja rakastava, vaikka minusta ei yhtään tuntuisi siltä. Ehkä juuri sen ymmärtäminen on saanut minut luottamaan Jumalaan niin, että hän tuntuu olevan läsnä aiempaa useammin. Myös sen käsittäminen, etten ole ensimmäinen enkä viimeinen ihmisolento, joka tuntee huutavansa tyhjyyteen kurottaessaan Jumalan puoleen, on varmasti helpottanut asiaa. Minä en ole ainoa, josta välillä tuntuu, että Jumala on poissa. 

Enemmän kuin kriiseilen Jumalan läsnäolosta, nykyisin etsin Jumalan valtakuntaa. Jeesus sanoi, että Jumalan valtakunta on jo meissä, meidän keskellämme. Eräs viisas minua vanhempi kristitty opetti kerran, että Jumalan valtakunta on siellä, missä on iloa, rauhaa ja vapautta. Rukoilen usein, että Jumala muuttaisi minua niin, että voisin lähteä toimimaan Kristuksen käsinä ja jalkoina, tekemään omassa elämässäni ja itsessäni tilaa sille ilolle, rauhalle ja vapaudelle, mitä Jumala haluaa minulle ja muille antaa. Osaisinpa toimia niin tänäkin adventinaikana. 

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka

Hiljainen viikko, suuri viikko, pyhä viikko, piinaviikko, kärsimysviikko - vuoden antoisin viikko alkaa tänään. Viikko, jona ihminen näyttää raadollisimmat puolensa ja Jumala suurimman hyvyytensä. Tähän kärsimysnäytelmään en voi kyllästyä koskaan - ehkä siksi, että se on enemmän kuin vain näytelmä. Löydän samat teemat kerta toisensa jälkeen tarkastellessani omaa elämääni. Viikko alkaa ilosta ja riemusta, joka ei kuitenkaan kauaa kestä. Kuljemme yhdessä läpi hämmennyksen ja pelon, petoksen ja epäoikeudenmukaisuuden, lopulta pohjattoman julmuuden ja häpeän. Viikon päättyessä täydellinen epätoivo muuttuu joksikin sellaiseksi, jota inhimillinen käsityskyky ei voi 2000 vuodessakaan selittää tai ymmärtää. Tämän kaiken miettiminen saa sanomaan jumalanpalveluksessa ääneen: "On meillä niin pohjattoman hyvä Jumala." 

Kuitenkin sen käsittääksemme meidän on ensin kuljettava se tie, mikä hiljaisella viikolla on tarjota. Jonka itse Jumala meidän puolestamme kulki. Joka on kuljettu loppuun saakka. 

Tässä vielä ilmiömäisen Antti Vuoren ja kumppaneiden tulkinta virsiklassikosta. Siunattua piinaviikkoa itse kullekin. 


torstai 25. helmikuuta 2016

Olla riittävä

Mietin, pitäisikö minun pyytää anteeksi pitkää taukoa blogikirjoittelun kanssa. Toisaalta haluaisin - toisaalta en tiedä, onko siellä edes ketään. Aika kuluu nopeasti ja minun kevääni on ollut muutenkin uudenlaista. Tottumista siihen, ettei aina elämä kulje niin kuin suunnittelee eikä itseään voi mitata tavoitteiden täyttämisessä ja tehokkuudessa loppumattomiin. 

Aloitin tammikuun alussa Suomen Raamattuopiston musalinjalla Kauniaisissa, jossa vietän tämän kevään. Edelleen asun Helsingin kotoisassa Vallilassa, jossa on hyvä ja rauhallinen olla - jossa on nykyisin koti. Teologian opinnot odottavat syksyllä. Tauko yliopisto-opinnoista on tuonut rauhaa ja lepoa, kauan kaivattua unta ja lupaa tehdä kerrankin niin kuin hyvältä tuntuu: syödä vaikka nahistuneita laskiaispullia puoli kuuden aikaan aamuyöstä rakkaan ystävän kanssa ja sotkea samalla sängyn päiväpeitto. On naurattanut, kuinka teologipiirini eivät ole minnekään hävinneet, vaikken opintoja olekaan tehnyt. Vuosijuhlilla esiinnyin ystävän kanssa, mikä oli riemullista. Paaston ja keikan vuoksi pitäydyin alkoholittomassa viinissä, mutta adrenaliinihumala oli vahva! Oli ihanaa saada tanssia, laulaa ja nauraa niin kuin olisi aina 21-vuotias ja holtiton. 

Minä täytin tänään 22 vuotta. Mietin, kuinka 15-vuotiaan Annen suunnitelmissa minun tulisi olla vaimo, äiti tai vähintään kihloissa. Ystävän äiti oli viime viikolla kysynyt henkilöllisyydestäni varmentuakseen: "Ai, se sun vanhapiika-kaverisiko?" Mietin, kuinka lopulta minua ei haittaa. Jonakin päivänä tilanne voi olla toinen, mutta sitä minä en voi tietää. Jonakin päivänä nämä päivät voivat olla niitä, joista olen kiitollinen. "Onneksi koin ne, jotta edes tietäisin, mistä kiittää." Ja samalla minulla on niin kova hätä saada kaikki, tehdä kaikki ja olla kaikkea. Äiti, vaimo, pappi, TM, ystävä, kummi, mitä näitä nyt on. Osaisinpa ajatella, että on riittävää olla ihan Anne. 22-vuotias eksynyt teologian opiskelija-harrastelijamuusikko, jolla on sydän ja mieli sykkyrällään. 

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Seksuaalisesta ahdistelusta ja ihmisten sokeudesta




Olin noin puolitoista vuorokautta suhteellisen mukavassa mediapimennossa ja johan oli syntynyt poissaoloni aikana uusi kohu. Ilmeisesti naisten seksuaalinen ahdistelu ei ole ollut ilmiö ennen viime syksyä, tai niin ainakin väittää Helsingin apulaispoliisipäällikkö Ilkka Koskimäki. Ilmeisesti vuonna 2016 voidaan olla vielä näin ignorantteja.

Olen siis nainen. Tämä saattaa ilmeisesti hämmentää monia, mutta olen kokenut ahdistelua ennen viime syksyä. Seksuaalinen ahdistelu ei ollut rikos ennen vuotta 2014, mutta olen kokenut viimeisen puolentoista vuoden aikana aika mukavan kourallisen tilanteita, jotka lasketaan laittomiksi. Jokainen on tapahtunut julkisella paikalla, usein täysin kirkkaassa päivänvalossa. Puistossa en ole tainnut ahdistelua kokea, mutta se johtunee siitä, etten liiku paljoa puistoissa.

Varhaisin muistoni ahdistelusta on varmaan vuosilta 2007-2008, ikää minulla oli joko 12 tai 13 vuotta. Eräs mies (suomalainen) alkoi kertoa minulle bussissa, miten sanotaan prostituoitu eri kielillä. 15-vuotiaana keskellä arkipäivää keski-ikäinen mies (suomalainen) tarttui minua olkapäästä ja ehdotteli treffejä. Taisi olla humalassa, mutta erittäin väärin sen on silti. Olin silloin vielä lapsi, ja vaikka silloin seksuaalinen ahdistelu ei ollut laki, taisi pedofilia silloin olla laitonta, eikö niin?

Ollessani 16-17 –vuotias, koko kesän rauhallisen kotinaapurustoni pysäkille ilmestyi uusi asukaskunta (kaikki suomalaisia), jotka keksivät kysyä minua ulos uudelleen ja uudelleen, ehdotellen minua istumaan syliin. Kesätöissä lukuisien seksuaalisen vihjailujen jälkeen mies (suomalainen), joka oli minua varmasti yli 30 vuotta vanhempi, ehdotti seksiä suoraan. Tähän aikaan seksuaalinen ahdistelu ei ollut vieläkään rikollista, ja hitto, en ollut edes enää niin kutsutta sakkolihaa. Kaikki ahdistelijat olivat kantasuomalaisia miehiä, jotka ovat näemmä koskemattomia ja saavat tehdä mitä lystäävät.

Viimeisin tällainen pahemman luokan ahdistelu, mitä muistan, on viime kesältä (en siis jaksa aloittaa niistä lukuisista kerroista kun perään on huudeltu). Bussissa viereeni istui mies (tarviiko mainita, että oli suomalainen?), joka tarjosi viidenkympin seteliä ja sanoi ostavansa minulta seksiä ja kieltäytyessäni tarttui olkapäähäni ja sanoi, että älä viitsi olla tuollainen. Onneksi olen oppinut olemaan aika törkeä ja kovaääninen, joten mies lähti mekkaloinnin jälkeen suksimaan. Kukaan bussissa ei tullut auttamaan, katsoivat vain. Mietin silloin ensimmäistä kertaa tekeväni rikosilmoituksen ahdistelusta, mutta en tehnyt. Miksi? Koska oletin, että ketään ei kiinnosta. Vaikka mies liikkuu alueella, jossa asun, asialle ei oltaisi välttämättä pystytty tekemään.

Nämä kaikki tapaukset ovat sattuneet ennen viime syksyä, ennen kuin tämä oli mukamas uusi juttu. Tässäpä viesti teille kaikille sokeille, jotka ette todennäköisesti ole koskaan kokeneet seksuaalista ahdistelua: seksuaalinen ahdistelu on aina ollut ilmiö. Aina. Ja jos kulttuurillinen stigma siitä, kuinka ”miehet ovat miehiä”, ”älä nyt viitti ottaa ittees” ja ”no oma vika kun sulla oli minihame” –selitykset ovat ihan okei, jatkuu niin se ahdistelu ei lopu. Eikä sillä ole mitään hiton väliä, tapahtuuko ahdistelu siellä puistikossa vai Senaatintorilla vai omalla bussipysäkillä. Ahdistelu on ahdistelua.

En siis väitä, että apulaispoliisipäällikkö olisi rasisti, vaikka täysin sokea hän on tässä asiassa. Ehkä Helsingissä on liikkunut kymmenien miesten joukko, jotka ovat ahdistelleet naisia. Jos on, se on ehdottomasti väärin ja tuomittavaa. Mutta jokainen ahdistelukerta mitä minä sekä lähes kaikki naiset tässä maassa ja maailmassa ovat kokeneet, ovat myös tuomittavaa sukupuoleen, ihonväriin, taustaan ja vaikkapa nyt seksuaaliseen orientaatioon katsomatta.

Mutta tiedättekö, mitä tästä lausunnosta, joka on idioottimaisen ignorantti, jää käteen? Lisää vihaa. Moni suomalainen ottaa lausunnot riemulla uusiksi vastalauseiksi pakolaisia vastaan. Haluaisin sanoa näille ihmisille myös erään asian: olkaa kilttejä ja lakatkaa käyttämästä sukupuoltani argumenttina teidän rasistiselle puheellenne. On täysin tekopyhää innostua aivan yhtäkkiä naisten oikeuksista vain sen takia, että sillä voi lietsoa vihaa. Minä en ole kenenkään nainen, pelkästään oman itseni (kiitos Anne tästä lausahduksesta, se on hyvä).

Ilmeisesti on siis täysin ok, jos alan tehdä rikosilmoitusta toisen perään, kun joku kehtaa ehdotella minulle mitään. Varokaa vain, niitä saattaa tulla aika usein, ja useimmiten ne koskevat suomalaisia miehiä. Ehkäpä meidän kaikkien pitäisi alkaa tehdä näin, niin tilastot voisivat näyttää erilaisimmilta? Sillä rohkenen väittää, että aloite naisen ahdisteluun ja sortamiseen ei tule ihonväristä, vaan ihan siitä, onko täydellinen ihmisperse vai ei.

-Iiris